Miksi joku luulee olevansa oikeutettu puuttumaan toisen tekemiin ratkaisuihin, jotka on kuitenkin tehty täysissä järjissä ja sen hetkisin parhain tiedoin? Miksi joku luulee olevansa parempi ja taitavampi kuin joku toinen samanmoinen ihminen? Miksi toinen ei hyväksy toisen näkemyksellä tehtyjä ratkaisuja, jotka ovat periaatteessa ihan yhtä oikein kuin hänen omansa - vain ajateltu eri kantilta? Miksi joku toinen yrittää oikoa sanojani ja tunteitani, jotka minä itse olen sanonut ja tuntenut?

Kun on mennyt vanhempana ison mankelin läpi ja ollut hälytystilassa yötä päivää oman lapsensa takia, on vieteri venynyt äärimittaansa. Silloin on joustanut kaiken mahdollisen, sietänyt kaiken mahdollisen ja hyväksynyt kaiken mahdollisen, epämiellyttävänkin. Ei ollut omaa tahtoa, vaan joutuu sopeutumaan kaikkeen. Aivan kaikkeen. 

Ei ollut omaa yöunta, oli vain lapsen yöuni. Ei ollut nälkä, oli vain lapsen ruokahalu. Ei ollut omaa sänkyä, oli vain pääasia lapsen hyvä sairaalapeti. Ei ollut harrastuksia, oli vain lapsen viihtyminen. Ei ollut ystävien illanviettoja, oli vain lapsen seuranpito. Ei ollut mitään omaa, koska lapsi oli kalleinta maailmassa ja on valmis luopumaan aivan kaikesta sen vuoksi, että lapsella on kaikki hyvin. Kaiken sen tekee vanhempi rakkauden tähden.

Kun vihdoin saa elämänsä takaisin, saa myös sen luonteen ja ne ominaisuudet, mitkä jalostuivat tuon kaiken keskellä. Ei ole välttämättä enää se mukava, joustava, ystävällinen tyyppi kuten ennen. Jäljellä voi olla kriittinen, kärkevä, suorasuinen ja omia rajojaan puolustava ihmishirviö.

Omien oikeuksien, omien rajojen, oman yksityisyyden ja erityisesti omien ajatusten puolustaminen nousee uusiin sfääreihin. Minun ajatukset, minun tunteeni, minun sanani, minun päätökseni, minun tekoni.

Älä siis tule minulle sanomaan mikä on oikein, koska minäkin kunnioitan sinun tekojasi. 

Näin olen sanonut lapsilleni aina ihan pienestä pitäen. Uni auttaa ja huomenna on parempi mieli. Äiti silittää uneen ja huomenna on takuulla parempi mieli, usko pois. 

Uni auttaa, hoki poikanikin pienen pienenä miehenalkuna, kun räkä vielä valui nenästä viimeisten itkujen jälkeen. Niin se uni auttoi aina minuakin.

Unessa tapaan Veeran usein. Hän tulee sanomaan, että sairaus on pois eikä hän kuolekaan. Oi ihanuus, mikä uutinen! Hänellä onkin kaikki siis ihan hyvin sittenkin ja elämä jatkuu. Ihmettelen kuitenkin aina unessa, miksi hän näyttää silti sairaalta. Hiukset ovat lyhyet ja silmänaluset ovat mustat. Mutta eihän se väliä ole; hän jää eloon ja elämä jatkuu. Ihanaa!

Sitten herään. Muistan unen tuoreeltaan. Veera onkin tervehtynyt ja jää eloon, niin lääkäritkin olivat sanoneet. 

Mutta ei jääkään. Veera on kuollut. Edelleen on kuollut ja pysyy kuolleena. 

Se ihana onnen tunne valahtaa kurkkua kuristavaksi, hirveäksi oloksi. Toivo oli - ja meni, jälleennäkemisen riemu myöskin. Suuri rakkaudentunne myrkyttyy rinnassani kitkeräksi oloksi, katkeruudeksi.

Makaan selälläni sängyssä. Itku kuristaa kurkkua. Paha olo rinnassa. On silti noustava, menetys taas liian tuoreena mielessä.

Paha olo on koko päivän. Se ei lähde, vaan se painaa rintaa koko päivän. Itkettää, suututtaa, eikä jaksa kenellekään sitä kertoa. 

Tulee ilta. Uni parantaa. Siihen on vaan uskottava. 

Juuri nyt en jaksaisi. Murrosikäinen juniori antaa parastaan. Elämänsä on parhaassa minä-vaiheessa. Minä, minä, minä, minä ja minun hiukset. Maailman kamalin asia. Maailman kaatava asia. 

Koko aamupäivä sitä samaa ; hiukset, hiukset, hiukset. Sama levy pyörii. Minä, minä ja minä.

Lähdemme ajamaan autolla. Sama levy soi edelleen. Hiukset ovat huonosti. Yritän kasata itseni olemaan aikuinen, vaikka mieleni tekisi karjaista niin, että auton lasit lentävät pihalle ja tulisi vihdoin hiljaista. Juuri nyt en vaan jaksaisi.

Sitten kerään kaikki äidin ja aikuisen rippeet itsestäni ja alan puhumaan. Kysyn juniorilta, että muistaako hän, kun hänen isosiskonsa oli kalju ja miten hän sai silitellä siskon paljasta päälakea ihmetellen ja kummastellen. Kerron siitä, että miltä minusta tuntui, kun hänen isosiskoltaan lähtivät kaikki hiukset päästä ja vielä kaksi kertaa. Kerroin, miten lupasin leikata omatkin hiukseni pois, jos se olisi hänen isosiskonsa oloaan helpottanut. Muistutin, miten iloitsimme aina siitä tummasta sängestä, mikä päähän ilmestyi pitkän odottelun jälkeen. Kerroin, että isosiskolle jäi upeat kulmat ja kauniit ripset onneksi jäljelle. 

Hiljaisuus. Juniori on aivan hiljaa. Hän ei ollut muistanut.

Kerroin millainen oli lasten syöpäosasto, jossa lähes kaikilla lapsilla oli kalju pää ja miten nopeasti asiaan kuitenkin tottui. Pipo- ja huivipäiset sinnikkäät soturit tai sitten rohkean kaljupäiset. 

Hiljaisuus. Edelleen hiljaisuus.

Kerroin miten kaunis hänen isosiskonsa oli kaljupäisenäkin. Kaunis kuin nukke. Kerroin miten kaunis ihminen voi olla ilman hiuksiakin. 

Sanoin, että tämän vuoksi en jaksa enkä halua kuunnella. Olen nähnyt paljon, liikaa. En pidä hiusten kanssa hössötystä turhamaisena, mutta tämän vuoksi olen erittäin huono yleisö huonojen hiuspäivien vuodatuksille. Kerroin, että olen onnellinen, että minulla on niin upea lapsi kuin juniori on - hiuksilla tai ilman.

Hiljaisuus. Kilometrejä kului. 

Aihe oli loppuunkäsitelty. Loppuelämäksi.

Irvokas lause, mitä maistelimme moneen kertaan ja monesta eri näkökulmasta. Erittäin irvokas lause heittää lasten syöpäosastolla elävälle äidille, joka pelkäsi lapsensa hengen puolesta. Aloimme yteistuumin vihaamaan lausetta. Halveksimme sitä, syljimme sen päälle. Törkeää, loukkaavaa, tyhmää. Näin me sen tuomitsimme. Lause siirrettiin muiden irvokkaiden lohdutuslauseiden joukkoon. Sen oli sanonut ihminen, joka ei meidän mielestämme tiennyt tästä maanpäälisestä helvetistä yhtään mitään.

Kului vuosia. Lause kummitteli päässäni. Mitä ihmettä sen sanoja oli halunnut kertoa ? 

Sitten tuli päivä, jolloin ymmärsin. Lause oli jalostunut päässäni ja kohdannut sen merkityksen. Siis se vihattu lause, mille nauroimme ja itkimme vuorotellen. Se irvokas lause kääntyi elämässäni nurinniskoin.

Koen vahvuutena sen, miten elän eläämäni nykyään. Vahvuutena elää, elää täysillä. Se elämä, mitä minulla on tässä ja nyt, koen ja elän hyvin vahvasti . Nautin hetkistä, joita minulle on annettu ja ihmisistä , joita on tielleni siunaantunut. Nautin auringonnoususta ja -laskusta, nautin yöstä ja tähtitaivaasta.

Minulle tuli vahvuutta elää elämä siinä mittapuussa, kuin se luultavasti täytyy elää. Olisinko muuten vain luistellut kaiken läpi ja jättänyt kaiken kauniin ja tärkeän huomaamatta ? 

Vaikka minulta jotain niin kaunista vietiin, elän siitä huolimatta elämääni rikkaana, kiitollisena, nöyränä, ei itsestäänselvyytenä. Minä opin kerrasta.

Ilmeet, eleet, olemus. Niin häntä itseään, kuitenkin kuin isosisko. Sama älykäs nokkeluus. Sama huumorintaju. Sama loogisuus. Samanlainen tarkka nuori nainen, joka haluaa pitää itsensä siistinä ja huoliteltuna. Samanlainen nuori nainen, joka sisustaa huoneensa samanlaiseksi kuin isosisko. Tahtomattaan, koska hän on hän.

Talvitakki päällä, karvareunahuppu päässä. En erottaisi kumpi takin alla on. Sama kävelytyylikin vielä. Tunnen sekuntin murto-osan pakahduttavaa jälleennäkemisen riemua, kunnes tajuan. Hän on juniori. Ikävä viiltämään sydänalaan.

Miten äitinä voi ollakaan niin onnellinen ja surullinen yhtä aikaa ? 

Silti hän on niin oma itsensä, luonnollisesti. Hän ei ole korvike. Hän on juuri se, ketä rakastamme hänenä itsenään. Hän vain muistuttaa sitä, kenet menetimme. 

Minä en muista millainen olin ennen isosiskon kuolemaa. En ainakaan samanlainen kuin nyt, koska osa minusta kuoli pois hänen mukanaan silloin kesäisenä aamuyönä. Osa minusta kuoli pois, mutta en tiedä mitä. Sen ainakin tiedän, etten ole enää se sama ihminen kuin ennen. Se ihminen, mitä en enää edes muista. 

Mitä minun edes pitäisi olla ? Jotain muutakin myös kuin äiti ja vaimo ? Minun pitäisi olla minä itse, mutta mistä minä tiedän kuka minä olen. Sen ainakin tiedän, että kuolemaakin pahempi on se, jos ei ole koskaan uskaltanut elää. Elän vahvasti jokaisen päivän. Elän myös haparoiden jokaisen päivän.

Minä olen kävellyt paljon ja miettinyt. Olen vain kävellyt, kävellyt, kävellyt ja ajatellut. Olen kävellyt vesisateessa, tuulessa, tuiskussa, lumisateessa.  Olen kävellyt myrskyssä ja myräkässä pipo silmillä ja sadetakki päällä. Ja ajatellut.

Auringonpaisteessa en ole kävellyt. Kaikki muut saivat kävellä auringonpaisteessa, koska he olivat iloisia ja onnellisia.

Kävelin vaikeissa ja raskaissa maastoissa. Vain se helpotti tuskaa. Vain se helpotti painekattilaa tyhjäksi. Vain kunnon vastus antoi minun haastaa, revitellä, päästää kaiken pahan ulos. Toisinaan hoin joka askeleella Helvetti, helvetti, helvetti......

Olin kuin Forrest Gump. Walk, Taina, walk ! Ja Taina käveli. Niin kauan kävelin, kun olin ajatellut  tarpeeksi.

Se aavistus minusta, mitä nyt on, on jotain aivan uutta ja jotain luultavasti sitä vanhaa. Päivä päivältä tutustun itseeni enemmän. Olen jälleen vahva , päättäväinen ja määrätietoinen. Mutta olen myös sellainen, jollainen en haluaisi olla. En uskalla tuntea. Ehkä joskus jonain päivänä... 

Tämä oli minun tarinani. 

Tämä oli minun tarinani takaisin elämän reunaan kiinni. Tämä oli tarina siitä, että vaikka hirveimmistä hirvein osuu kohdalle, siitä voi päästä eteenpäin. Tahdonvoima, elämännälkä, peräksiantamattomuus, hyväksyminen, mukautuminen, jatkaminen...

Ensin täytyy käydä pohjalla, jotta tietää miltä tuntuu selvitä sieltä ylös, takaisin reunalle. Yltä päältä ryvettyneenä ei ole muuta kuin minä itse, joka on kohdattava. Ei ole tekosyitä, ei selityksiä. Mitä minä haluan ? Mihin minä pystyn ? Mitä aion tehdä ? Vai luovutanko ?

Päivässä ei kulu hetkeäkään, ettenkö muistaisi, että minulla oli se kolmaskin lapsi. Hän ei enää ole, mutta hän oli. Hymyilen ja muistelen. Meidän oma hetki.

Miksi minä ? Miksi isosisko ? Mitä jos ? Entä jos ? Kysymyksiä, joilla en halua itseäni kiusata. Niihin ei ole vastauksia.

Jos joku lyö minua  poskelle, en käännä enää hänelle toista. Käännän hänelle selän ja kävelen pois. Olen enemmän voittaja kuin hän. 

Miksi joku selviää kaikesta ja joku toinen taas ei ? Miksi joku jää paikoilleen seisomaan ? Miksi joku tippuu syvään, mustaan monttuun, josta ei pääse kiipeämään enää takaisin ylös ?

Olemme kaikki erilaisia, eikä meitä voi verrata. Niinpä en ole koskaan verrannut meitä syöpälasten vanhempiakaan, miten olemme käyttäytyneet, tunteneet tai kestäneet lastemme sairastamisen, osastoelämän tai lapsemme kuoleman. Ei ole voittajia, eikä häviäjiä. Kaikki olemme velloneet siinä samassa upottavassa suossa. 

Kaikki se vaan on silti näkynyt. Osastolla on näkynyt, kun vanhemmat saavat tiedon lapsen sairastumisesta ja diagnoosista. Joku oli kuin jäämies, toinen tippui jaloiltaan. Osastolla on näkynyt, kun jonkun pikkupotilaan hoidot alkavat tehota. Joku itki vuolaasti helpotuksesta, toinen hymyilee onnellisena. Osastolla on näkynyt, kun jonkun lapsi sai kuolemantuomion. Joku sulkeutui potilashuoneeseen, joku toinen taas halusi muiden läheisyyttä ja lohdutusta.

Kaikki tavat ovat inhimillisiä. Kaikki tavat toimia kuvastavat meitä vanhempia, äiteinä ja isinä, ihmisinä, persoonina. Tai sitten ei; joskus saatoimme käyttäytyä hyvinkin odottamattomalla tavalla jopa meille itsellemme. Nauru pääsi odottamattomassa kohtaa. Itku tuli ilosta.

Olen paljon lukenut tekstejä siitä, että miksi joku selviää surustaan ja traumastaan, joku toinen taas huonommin ja joku ei ollenkaan. On sallittua olla yhtä monta tapaa surra, kuin on surijaakin. Ulkopuolinen ei voi tulla neuvomaan omaa surutyötä ja tapaa surra. Siinä kohtaa saa olla itsekäs ja tehdä se sillä syvyydellä ja intensiteetillä,kuin oli suhde kuolleeseen henkilöönkin.

Eräs alan ihminen kertoi, että traumasta ja raskaasta surusta selviävät parhaiten ne persoonat, jotka autiolle saarelle joutuessaan keksivät keinoja selviytyä. Selviytymiskeinojen keksiminen vie ihmisen keskittymisen eteenpäin siirtymiseen, eloonjäämiseen.

Minä olen luultavasti sitten se tyyppi, joka autiolle saarelle joutuessaan jäisi henkiin. Olen keksinyt keinoja, jolla jäin henkiin isosiskon kuoleman jälkeen. Vaikka välillä teki niin pahaa, että sisuskalut kääntyivät väärinpäin, olin jo keksinyt keinon selvitä huomiseen. Keksin keinot jaksaa hengittää. Keksin keinot itseni purkamiseen ja myöhemmin lataamiseen. Keksin keinot, millä selvisin työelämään takaisin ja jaksan arjen. Keksin keinot miten jaksan keskittyä poikaan ja junioriin täysillä. Keksin keinot, miten rauhoitin oman elämäni ja perhe-elämämme meille sopivaksi. Keksin keinot, miten siistin ympäristöäni energiasyöpöistä. Keksin keinot olla liikaa hukuttamatta suruani töiden tekoon. Päätin elää.

Entäs ne tyypit, jotka jäävät autiolla saarella seisomaan tumput suorina ? Eivät löydä suojaa, eivät polttopuita, eivät ruokaa eivätkä juomavettä. Seisovatko he yksin autiolla saarella osaamatta tehdä mitään ? Seisovatko niin kauan, kunnes kuihtuvat pois ? Näkevätkö muut heidän avuttomuuden ja hädän ? Kuinka kauan toisten apua tarvitaan, ennenkuin he alkavat selviämään ja löytävät keinonsa ?

Minun on kova ikävä isosiskoa. Minulla ei mene minuuttiakaan, ettenkö miettisi isosiskoa. Mutta minä selvisin. Joka kerta peiliin katsoessani päässäni kaikuu lause "Minä selvisin". Minä selvisin nyt, mutta minäkin voin romahtaa vielä minä päivänä hyvänsä ilman että varoituskellot edes soivat. 

Tässä kisassa ei ole voittajia. Me kaikki kohtalotoverit olemme hävinneet jokainen aivan liikaa.

Me kaksi perustimme kodin. Me kaksi sanoimme tahdon. 

Ei avioliittoa punnita pelkästään onnellisten päivien määrässä. Kahden ihmisen liitto punnitaan äärimmilleen silloin, kun on ne vaikeimmat ajat. Silloin kun joustetaan, venytään, niellään, kestetään, valvotaan, surraan, menetetään, tuetaan ja jälleenrakennetaan. Seisotaan siinä rinnalla, kun toisen tarvii ottaa tukea. 

Me tuskin ratsastamme valkoisella ratsulla aamunkoittoon. Meillä viedään roskapusseja ja pestään pyykkiä. Meillä pedataan sänkyjä ja imuroidaan. Tämä on meidän koti, meidän perhe ja meille tärkeä tuikitavallinen arki.

Kertaakaan sairaalasta tullessani isosiskon kanssa minua ei odottanut pyykkivuori, tiskivuori tai roskapussit oven pielessä. Sain tulla siistiin ja hoidettuun kotiin ja kaatua sänkyyn nukkumaan univelkaani. Isosisko sai apua petiin saakka. 

Isosiskon kuoleman ja pojan sairastumisen jälkeen olimme toisistamme kaukana kuin pohjoisnapa ja etelänapa. Silti kuljimme samaan suuntaan, välissämme maapallon kokoinen välimatka. Sen ei ollut silloin väliä. Halusimme molemmat varmasti niin, olla ihan hiljaa omissa oloissaan. Kumpikaan ei halunnut eikä vaatinut kynttiläillallista tai romantiikkaa. Sen aika ei ollut silloin. Minä kävelin ja mietin, hän rakensi puuvajan.

Kun lapsen sairastaessa syöpää osuu vielä samaan hässäkkään riitaisa lakimiehiä tarvitseva lattiaremontti talokauppojen jälkeen, on parisuhteen kuormitus melkoinen. Asuntolainan maksaminen, sijaisasunnon vuokran maksaminen,isosiskon opiskelijaboksin vuokran maksaminen ja jossain tulevaisuudessa häämöttävä määrittelemätön tilanteen lopputulos oli jotain ylimääräistä, mitä emme olisi enää todellakaan tarvinneet.

Kun vihdoin pääsimme takaisin kotiin, oli isosiskon alamäki jo alkanut. Ilo oli lyhyt korjatusta kodistamme,

Me olemme me ja kukaan ei tiedä mitä meidän välillä on. Me emme paistattele maailmalle eloamme. Se on meidän ikioma asia. Se on meidän aivan yksityinen asia, eikä meillä ole tarvetta sitä maailmalle huudella. Vain me tiedämme sen ja se on tärkein.

Toisen vierellä on pysytty. Toisen viereltä ei ole väistytty. Meidän liitto on jo punnittu usempaan kertaan.

(kuva Veera K)

Paljon on vettä virrannut Kokemäenjoessa isosiskon sairastuttua ja kuoltua. Paljon on tapahtunut ja elämäntilanteet muuttuneet ystävienkin kesken. Niinhän ne muuttuvat ihan normaalistikin, saatika suurten elämänmullistusten ja surujen  jälkeen. Aina vaan ei tiedä miksi.

Olen aina ollut itsenäinen. En ole tarvinnut siihen ystäviä, että menen konserttiin, elokuviin, harrastuksiin tai tilaisuuksiin. Pystyn menemään minne vaan ihan yksinkin ja nauttimaan, mutta ystävän kanssa on tietenkin mukavampaa ja erityisen antoisaa on keskustella ajatuksista tapahtumien jälkeen. Näistä jää aina ihania muistoja.

Mihinkään porukkaan en enää kuulu. En ole pitkään aikaan kuulunut. En kuulu vanhaan opiskelijaporukkaan, en vanhoihin työporukoihin, en harrastusporukoihin, en mihinkään. Miksi ? Ehkä olen sen itse saanut aikaan, tahtoen tai tahtomattani, en tiedä. Tai sitten en ole se hauskin jätkä, mikä on pakko saada aina mukaan olemaan suuna ja päänä ryhmähengen nostattajana.

Ehkä ei ole helppo pyytää mukaan ilonpitoon syöpälapsen äitiä. Eikä ainakaan silloin, kun se lapsi on kuollut. Eikö muusta sitten voida puhua kuin syövästä tai sairaudesta ? Eikö muusta voida puhua kuin lapsen kuolemasta ? Jos minulta kysytään, niin kyllä voidaan ja mielellään todellakin voidaan puhua muista asioista. Voidaan saunoa, ryypätä ja rällätä, tehdä ruokaa ja syödä sitä vatsamme täyteen, kikattaa aamunkoittoon tai tanssia baarin pöydällä, kunnes käsketään alas. Voidaan juoda kahvia ja harrastaa keittiöpsykologiaa, tehdä käsitöitä ritirinnan, voidaan lenkkeillä tai aloittaa uusi harrastus. Helppoa kuin heinänteko. Minä en ole siihen tehnyt kynnystä. Ovatko muut ...?

Jos kerran menet kieltäytymään kutsusta, kun tilanne ilonpitoon on vielä liian karvas, niin toista kutsua ei koskaan enää tule. Tilallesi on valittu hauskempi ihminen. Se sattuu. Silloin olet totaalisesti ilmaa.

Olen myös itse joutunut rajaamaan ystäväpiiriäni. Minulla ei ollut voimaa, aikaa eikä energiaa ratkoa ja kuunnella sellaisia ongelmia, joihin ei tarvita kuin tavallista arjensietokykyä. Minulla ei ollut voimaa kuunnella kropan krempoista liikuntaa harrastamattomilta ihmisiltä, kun oma selkä särki viisi pirullista vuotta , vaikka mitä olisit tehnyt. Minulla ei ollut voimaa toimia terapeuttina asioihin, joihin ammattiauttajalla olisi ollut työkaluja, ei minulla. Minulla ei ole voimaa luoda sitä kotilieden lämpöä toiselle, kun itse sitä eniten tarvitsin.

Ja vihdoin kun alat luottamaan maailmaan ja ihmisiin ja että elämä kantaa, niin sieltä tulee sitten kuitenkin se puukko selkään. Se tulee arvaamatta, syyttä. Se tulee ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä, että olen jo osani saanut elämän paskasaavista. Kateellisia ? Ilkeitä ? Itse epävarmoja ? En tiedä, enkä enää edes välitä. Sen takia sulkeuduin taas kuin simpukka, vain omiini luottaen. 

Sitten on nämä, jotka ovat jäljellä. Ovat katsoneet minua hyvinä ja huonoina päivinä, puheliaana ja mykkänä, avoimena ja sulkeutuneena. Miksi ? En tiedä. Velvollisuudentunnosta ? Loojaalisuudesta ? Säälistä ? Vai siksikö, että tosi ystävyys ei kaatunut siihen, vaikken ollutkaan se hauska tyyppi kaikkina näinä vuosina. 

Kaikki nämä vuodet kestänyt ystävyys on armollisuutta. Se on lempeyttä, ymmärtäväisyyttä, anteeksiantoa, kärsivällisyyttä. Se on ollut odotusta, että löydän itseni uudelleen ja tiedän taas kuka olen.

Saan ystäviltäni paljon ja toivottavasti heille myös jo annan. He ovat erilaisia, samanlaisia, viisaita, hauskoja ja nautin antoisista hetkistä heidän kanssaan.

Se mitä on vielä jäljellä, siitä pidän lujasti kiinni. 

Alkuvuodesta meidät saavutti suruviesti, kun pitkän miehen ja minun koulukaveri menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään. Samassa kylässä varttuneina ja samaa kyläkoulua käyneinä kaikki olivat poikkeuksetta kavereita keskenään. Niin oli hänkin kaikkien tuntema ihana ja iloinen ihminen. Kolahti lujaa. Suru täytti sydämen. Olemmeko oikeasti jo sen ikäisiä, että kuolo korjaa jo ikätovereitammekin ...?

Kevään aikana kävi selväksi, että lasten syöpäosastolta rakas tyttö oli vääjäämättä menossa kohti loppuaan. Soturi Reunanen joutui suuresta sisustaan huolimatta antamaan periksi sairaudelleen, joka oli iskenyt liian lujaa uusiksi kaiken hyvän jälkeen. Kävin katsomassa Soturia vielä huhtikuussa. Hän kuoli toukokuun lopussa. Kesäkuun alussa istuin kirkossa todistamassa, miten kohtuuttomalta näyttää 7-vuotiaan arkku. 

Tämän perään menehtyi osastolta toinen samanikäinen poika. Sama sairaus kuin isolla siskolla, mutta loppu oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja kaunis. Tässä kohtaa loppuivat jo sanat.

Sitten kuoli pitkän miehen läheinen sukulaistäti myöskin pitkälliseen sairauteen. Taas katsoin vierestä toisen surua itsekin surullisena osaamatta sanoa niitä oikeita sanoja.Istuin jälleen hautajaisissa.

Parin viikon päästä kuoli tärkeä ja erityisen merkityksellinen ystäväni moottoripyöräonnettomuudessa. Kesä oli kauneimmillaan ja minä kävelin koiran kanssa peltotietä ja huusin tuskaani. Nyt sattui ja lujaa. Hautajaisiin en pystynyt menemään, haudalle kylläkin.

Seuraavassa kuussa menehtyi odottamatta pitkän miehen sukulaismies, läheinen ja merkityksellinen hänkin. Saatoimme hänetkin viimeiselle matkalle. Surin vainajaa ja surin pitkää miestä, koska näin miten hän hiljeni hiljenemistään. 

Heinäkuun lopulla sanoin pitkälle miehelle, että nyt tiedän mitä tarkoittaa kun takki on tyhjä. Se oli niin tyhjä, etten tiennyt enää miten sen täyttäisi. Niin se oli hänelläkin.

Sittten sain kutsun kaveriporukan mökkireissulle elokuussa. Kieltäydyin, En jaksanut, enkä jaksanut olla kiva enkä ainakaan hauska. Sain muualta kuulla olevani rasittava näiden kaikkien juttujeni kanssa. Oltiin suorastaan "vittuuntuneita touhuihini". Niin, hauska ihminen ei ollut enää hauskaa seuraa. Hän on ilonpilaaja

Koko vuoden yksi ystävyyssuhteeni oli rakoillut rajusti. En pystynyt enää kovinkaan hyvin antamaan empatiaa elämän tavallisille takaiskuille, jotka tarvitsevat vain tavallista arjensietokykyä. Tämä jäyti ajatuksissani. Miksi ? Miksi minun täytyy venyä tai olla empaattinen, kun en jaksa ihan juuri nyt ? Miksi muut ystävät antoivat minun kärsivällisesti olla juuri sellainen mölli kuin olin ? Enhän ollut enää se sama ihminen kuin ennen olin ollut. Lapseni oli kuollut. Minä sain olla epäsosiaalinen törppö, joka yritti alkaa pikkuhiljaa yhteiskuntakelpoiseksi taas askel askeleelta. Minulta ei vaan voinut vaatia juuri sitä samaa kuin ennen, koska ihan yksinkertaisesti en ollut enää se sama ihminen kuin ennen. 

Koko vuoden kehoni oli antanut  merkkejä, että kohta pamahtaa jostain ja lujaa. Pamahti sitten selästä ja lujaa. Kaksi välilevyä ilmoitteli huonosta tolastaan erittäin voimaakkaasti. Selkäsäryt olivat alkaneet heti tammikuussa 2011, kun isosisko sai diagnoosin. Asialle ei näyttänyt tulevan vieläkään loppua, vaan säryt jatkuivat entistä kovempina. Alituinen särky alkoi pikkuhiljaa menemään korvien väliin. Tämän lisäksi kun molemmissa lonkissa oli limapussitulehdus ja sen lisäksi iskias, niin postin noutaminen laatikosta ilman kivun aiheuttamia kyyneleitä olisi ollut juhlapäivä. Lääkärin mukaan olisin ollut vieläkin huonommassa kunnossa, jos en aina olisi ollut ahkera liikuja. Säryt siivittivät elämää läpi vuoden.

Ihana naislääkäri oli pyytänyt minut tutkimuspedille makamaan ja käänteli jalkojani sinne tänne.

- Katsoin tietojasi.

- Jaha

- Sinulle on tapahtunut aika paljon.

-  No juu on kyllä.

Jalka laskettiin alas. Pysähdys. Katse minuun.

- Miten sinä oikeasti jaksat?

Hiljaisuus. Keräsin itseäni. Nieleskelin. Älä helvetti soikoon kysy miten minä jaksan! Jos minä nyt alan itkemään, niin siitä ei tule loppua.

- No juuri niin hyvin kuin kahden syöpälapsen jälkeen vaan voi jaksaa. Minut on nyt saatava kuntoon. 

Lääkäri jatkoi puhumista. Sanoi, että jos mieli jaksaa, niin keho ei ja toisinpäin. Minulla oli keho antamassa periksi, mutta tästä ei ollut suunta kuin ylöspäin.

Syksyllä oli edessä vielä iso urakka : Ammattikorkeakoulun lopputyö. Opinnot, jotka olivat jääneet puoleen väliin isosiskon sairastuttua. Opinnot, jotka melkein hautasin isosiskon myötä samaan hautaan. Veisin opinnot vaikka hartiavoimin loppuun,koska enää vain opinnäytetyö puuttui. Tämä oli minun unelmani. Opinnot olivat minun tavoitteeni parempaan työuraan. Luovuttaisinko kaiken noin vain...? No en todellakaan !

Lopputyö edistyi hitaasti, mutta varmasti.Oli muutama käynti vielä koululla, lopputyön julkaisulupa ja tutkinnon anominen. Vuoden viimeisenä päivänä 2014 minusta tuli metsätalousinsinööri. Ai saakeli soikoon, tuntui ihan äärettömän hyvältä !

Avasin kuohuviinipullon ja täytin lasini. Odotin illan rakkaita vieraita, monia lasien kilistyksiä ja vuotta 2015. 

Selvisin hengissä vuodesta 2014.