Kuja%20blogi.jpg

Elämä on ollut jo liian monta vuotta pelkkää kujanjuoksua. Ei poikkeamia, ei kääntymisiä, pelkkää suoraa tietä eteenpäin päivästä toiseen. Minun ja meidän tietä ohjasivat muut. Myöhemmin suoraan kulkeminen oli helpointa ja vähiten voimia vievää. Älä poikkea tieltä, kun et kerran jaksa. Mene tätä suoraa reittiä vaan, se on sinulle nyt helpointa. Älä ajattele mitään, kun et jaksa ajatella. Kulje suoraa tietä ajattelematta mitään, tuntematta mitään. Huominen tulee kuitenkin. Se sama huominen, mikä oli tänäänkin.

 

Lapseni on pyörryksissä kivusta ja kipulääkkeistä keskussairaalan lastenpolilla. Odotamme ambulanssia. Matka Tyksiin alkaa. Hyvästelen lapseni ja sanon, että äiti tulee omalla autolla perässä. Haen kotoa tavaroita hänelle ja minulle. Pakkaan kassia tyynenä ja hyvin järjestelmällisesti. Soitan sisaruksille majapaikat mummulaan. Ilmoitan miehelleni ja vanhemmilleni, että lähden tyksiin, leukemiaepäily.Kerron veljelle, joka tajuaa asian. Kerron pikkusiskolle vain isosiskon olevan todella kipeä. 

Kaksi ystävääni haluaa mukaani matkalle Tyksiin. Toisen suostun ottamaan mukaani. En haluaisi nyt välttämättä ketään lähelle,kun keskityn tulevaan koitokseen. Toisaalta hyvä, etten ole yksin. Enhän edes tiedä mitä siellä on edessä....

Ajan kerrankin ylinopeutta ja saan kameratolpan välähtämään. Haiskoon paskan sekin tolppa. Minun on lapseni sairas, enkä tiedä mitä siellä minua odottaa. Maailman suurin rohkeus on koetuksella.