Isosiskon kuoleman jälkeen eristin itse itseni ulkomaailmasta. Se oli ainoa keino selviytyä ilman ympäriltä tulevia vaatimuksia ja ärsykkeitä. Oli olemisen ja suremisen rauha.

Kun on yksin itsensä kanssa ja yrittää eheytyä, on siinä silloin oma rauhansa palata joskus normaaliin elämään. Ei ollut kiire näyttää, että katsokaas, minäpä olenkin hienosti selviytynyt ! Ei ollut mitään tarvetta raahata elämään mitään uutta ja innovatiivista. Yrittää tehdä ja touhuta, vaikka voimia ei ole. Hah ! Hyvä, kun jaksoin hengittää.

Kaikki ystäväni sitä eivät ymmärtäneet. Eivät ymmärtäneet sitä, miten ihminen muuttuu, kun hänen lapsensa kuolee. Muuttuu niin, ettei itsekään tunne itseään. Olisi ehkä kenties pitänyt olla se sama ihminen edelleen, mutta miten se olisi muka voinut olla mahdollista ? Raajarikkoisena äitinä ? Pyysin kohtuullisuutta ja pyysin ymmärrystä. En jaksanut selittää.

Pala palalta ja hitaasti aloin rakentamaan uutta elämäni kivijalkaa. Vahvat kivenlohkareet yksi kerrallaan paikalleen niin, että se pysyy ja että se kantaa. Kun kivijalka oli tarpeeksi vahva ja useamman kerroksen korkuinen,astuin takaisin ulkomaailmaan. Varovasti ja harkiten otin ensimmäiset askeleeni kuin pieni lapsi.

Vältin suuria sosiaalisia tilaisuuksia, koska mitäpä minulla niissä olisi ollut kerrottavavan. Small talkia lapseni syövästä ja kuolemasta ....? En ollut iloista saunailta-ainesta. En jaksanut nauraa.

Jälkeenpäin miettien, ihanat ystäväni antoivat minun olla kuoressani rauhassa, horroksessa. Ihanat, viisaat ystäväni ymmärsivät, että olen kuplassani ihan tavattoman epäsosiaalinen, erakko suorastaan. Ymmärsivät ja odottivat, että astuin vihdoin kuplastani ulos. 

 

Meidät oli eristetty kotiin. Isosisko ei saanut liikkua yleisillä paikoilla ihmismassoissa infektiovaaran vuoksi. Kouluun tehtiin häntä varten kaikki erityisjärjestelyt. Sinne hän palasi pystypäin, enää hiuksenhaituvat pipon alta pilkistäen. Ihana, reipas lapseni antoi piupaut eristykselle ja otti ilon irti kaikesta sallitusta. Miten upeasti muut nuoret ottivatkaan hänet vastaan !

Kun kävin lähikaupassa ostoksilla, niin minua ei pystytty kohtaamaan. Tuntui kuin tutut olisivat hyppineet kilvat hyllyjen väliin piiloon vain siksi, etteivät kohtaa minua. Minua ei nähty ja jos nähtiin, niin tehvehdys oli hyvin pelokas. Minut oli eristetty. Minun kaulassani roikkui näkymätön lappu, jossa luki "Syöpälapsen äiti". Minussa oli leima, minua tuijotettiin salaa.

Oli niitä ihmisiä, joiden siloteltuun elämään ei haluttu mahduttaa sitä tietoutta, että maailmassa on syöpää ja siihen voi sairastua myös lapsi - ehkä myös heidän lapsi. Oli niitä ihmisiä, jotka varmasti olisivat kohdanneet minut, mutta heillä ei ollut sanoja tai kykyä kertoa myötätuntoaan. Oli niitä ihmisiä, jotka kohtasivat minut ja sanoivat, että eivät ymmärrä meidän syöpähoidoista mitään, mutta ovat tässä, jos tarvitaan. Sitten oli vielä niitä ihmisiä, jotka olivat siinä liki ja tiesivät meidän elämästä kaiken.

Meillä oli vain meidän perhe. Meidän perhe ja meidän perhepiiri oli vahvempi kuin mikään asia maailmassa.