Kestän nykyään ihan mitä vaan. Ihan mitä vaan voi tulla eteeni ja mitä vain voi minulle sanoa, niin minulla ei tunnekäyrä liikahda milliäkään. Alan vain toimimaan järkiperäisesti niinkuin siinä tilanteessa kuuluu toimia ajattelematta yhtään mitään ylimääräistä.

Olisihan se terveen merkki, jos asioihin aina reagoisi. Oman lapsen kuollessa se vaan vie sydämen armottomasti mennessään kohti sen omaa loppua . Kuolema repii sydämen armottomasti rinnasta juuriaan myöten ja lyö kuoliniskun tunteetomasti ja lopullisesti. Olet kuin kävelevä muumio. Tunteeton kuori, joka elää ja liikkuu.

Toisaalta en kestä yhtään mitään. Saatan laota maahan ulkopuolisen silmin aivan mitättömästä asiasta. Se mitätön asia on kuitenkin voinut iskeä juuri siihen oikeaan millin kokoiseen pisteeseen elottomassa sydämessäni, mikä muistuttaa jostain hirveimmästä tunteesta, mitä ihminen voi tuntea. Se asia voi iskeä suoraan vyön alle, siihen tunteeseen, mikä vielä pystyy tuntemaan. Se asia voi iskeä palleasta ilmat pois niin, että tiput polvillesi, koska et saa ilmaa. Se mitätön asia voi tuoda vedet silmiin sekuntin murto-osassa niin, että luulet silmiesi halkeavan siitä paineesta. Se mitätön asia voi tehdä toimintakyvyttömäksi niin, ettet pysty kuin makaamaan. Se mitätön asia voi olla kuin hyökyaalto, joka vie sinut armottomasti mennessään ja joudut tuntemaan kaiken yhä uudelleen.

Arjesta on silti selvittävä. Tasaisesti ja varmasti, mutta silti varautuen salakavaliin iskuihin.

Lääkäri tuli huoneeseen. Ihana lääkärimme. Inhimillinen, lämminhenkinen lääkärimme. Nyt hänellä oli otsassa ryppyjä.

Lääkäri kertoi, että syöpä oli noussut uuteen iskuun. Se oli uusinut ja varmasti entistä voimakkaampana. Syöpäsoluja oli löytynyt verinäytteistä. Ne lähtivät analyysiin, jotta saataisiin uusi matemaattinen kaava sytostaattien vastaiskuun. 

Isosisko oli mennyt peiton alle huppuun piiloon. Kuunteli sieltä peiton raosta lääkärin puhetta. Lääkäri kääntyi isosiskoa kohden ja kysyi :

- Veera, miltä sinusta nyt tuntuu ?

Peitto lensi vimmalla sivuun ! Lapseni tuli pois peiton alta. Silmät säkenöivät tuhansia salamoita.

- Kuule ! VITUTTAA !!!

Hiljaisuus.Ei hemmetti, mitä se minun lapseni nyt meni tekemään ....?!?!?  Häpeän puna nousee pikkuhiljaa äidin poskille. Lääkärimme oli kuitenkin niin tottunut tunnereaktioihin ja pelastaa tilanteen ilmeenkään värähtämättä.

- Ymmärrän sen ja saakin vituttaa. Nyt alat nukkumaan ja keräämään voimia. Kohta aloitetaan korkeimman riskin hoitokaaviolla ne sytostaatit.

Isosisko oli hiljaa. Hän sai vastusta. Hän sai vastausta. Nyt voi taas alkaa nukkumaan.

Minä lysähdän entistä syvemmälle nahkanojatuoliin. Minä en jaksaisi. Minä olin aivan loppu nyt jo ja pahin kevät oli vielä edessä.