Arki. Mitä se on ? Mitä on normaali arki ? Onko minulla sellaista vai vaellanko vain päivästä toiseen ajattelematta mitään tai tuntematta mitään ?

Onko arkeni vain päivien tuhlaamista vai itsensä säästämistä ? Se, ettei reagoi mihinkään tai ei halua miettiä mitään sen enempää kuin on  juuri on pakko. Saako omia päiviään tuhlata, vaikka oma lapsi on kuollut ja ottaisi jokaisen päivän takuulla kiitollisena vastaan ? Saako omista päivistään olla kiittämätön, jos toiset päivät ovat pelkkää hiljaista kidutusta ?

Lapseni, jokainen päivä olen sinusta yhä kauempana, mutta kuitenkin silti päivän lähempänä jälleennäkemistä. Kunpa vain jaksaisin elää täysillä nämä päivät ennen kuin sinut taas kohtaan. Vai kohtaanko ? Näenkö sinua enää ikinä vai oliko eromme todellakin lopullinen ? Mihin sinä menit ja mistä sinut löydän ? Tätäkö arkeni tulee olemaan ; sinun jälleennäkemisen odottamista ? 

Meidän normaali, sairas arkemme oli tasaista ja niin mukavaa kuin se niissä puitteissa vain saattoi olla. Olimme paljon yhdessä ja panostimme isosiskon jaksamiseen infektioeristyksensä kanssa. Meillä ei ollut vaihtoehtoa kiukutella. Meillä ei ollut vaihtoehtoa hylätä isosiskoa yksin ja pitää muualla hauskaa. Me olimme perhe, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin korkein vuori. Meidän rakkautemme oli ehdoton. Ei ollut vaihtoehtoja kuin rakastaa isosisko terveeksi.

Musta huumori kukoisti. Se oli pelastusrengas silloin, kun muuta ei enää ole kuin paskat jutut, joissa nauretaan itselle.

Olimme niin vahva perhe kuin sen heikoin lenkki oli. Heikoin lenkki oli syöpä. Jos se pysyisi aisoissa, meidän perheemme pysyisi tässä aina ja ikuisesti. 

Jokainen verikoe ja luuydinpunktio sai minun syvimmät pelkoni pyyhkäisemään ylitseni kuin kauhun aalto. Koetulokset olivat hyviä, hoidot edistyivät hyvin. Syvä helpotus oli väsyttää minut kasaan. Pelko, pelko ja alituinen pelko. Eihän niissä kokeissa vaan näy mitään, kun hoidotkin edistyvät niin hyvin ...?

Mikä erotti sairaalaelämän ja kotielämän?Samoissa pyjamissa ja samoissa verkkareissa vaelsin niin sairaalan käytävällä kuin kotonakin. Pampulat päässä. En vaan enää välittänyt. Oli pakko sopeutua arkeen ja survival-elämään sairaalan retkivuoteilla. Sairaala oli toinen kotimme. Kotona odotimme vain seuraavan hoitojakson alkua. Olimme laitostuneet huomaamattamme isosiskon kanssa.

Isosisko sai haluamansa opiskelupaikan. Hän sai oman opiskelijaboksin. Hän oli opiskelija. Hän ei ollut enää pelkkä nukkatukkainen syöpäpotilas. Hän oli niin onnellinen.

Sitten tuli väsymys. Isosisko ei jaksanut enää herätä kouluun.