Aamulla, kun avaa silmänsä ensimmäisen kerran, vastassa on todellisuus. Kaikki se toivo, mitä yö ja yön lepo on kasannut sieluun ja sydämeen, räjähtää sekuntin murto-osassa pienen pieniksi lasimurusiksi maahan vain silmien auettua. Niin helvetillisen pieniksi murusiksi, että niitä ei voi kasata yhteen. Sitten iskee tuska - todellisuuden tuska. Isosiskoa ei ole. Ei ollut eilen, eikä ole tänäänkään. Sitten iskee sielua viiltävä kipu. Olen äitinä rampa.

Jokaiseen aamuun on herättävä. Jokaisena aamuna toivo räjähtää miljooniksi sirpaleiksi. Jokaisena aamuna nousen ylös. Helpompaa olisi jäädä sänkyyn makaamaan ja tuijottaa tyhjin katsein kattoa. Olen päättänyt purra hammasta ja kestää tuskaa. Olen valinnut elämän ja nousen ylös. 

Jokaisena aamuna sirpaleet hajoavat aavistuksen verran suurempina palasina. Jokaisena aamuna tuska viiltää sydämeen inan hellemmin kuin eilen. Jokaisena aamuna puren hammasta , nousen, päätän elää ja päätän nauraa. Jonain päivänä kaikki toivon palaset ovat liimattu taas yhteen omalla kömpelöllä tavallaan.

Lapseni katsoo minua tuskaisin silmin. Hän on ymmärtänyt todellisuuden. Syöpä. Leukemia. Se iski vasten nuoren ihmisen elämää täynnä olevia kasvoja. Sitten alkaa se itku, joka virtaa yhtä vuolaana kuin suurin joki täynnä epätoivoa, vihaa, surua, pelkoa, katkeruutta, raivoa, luovuttamista.....

Minä joudun katsomaan tämän kamppailun vierestä. Minulla ei ole sanoja. Vain typeriä kliseitä, mitä hän vihaa. Minulla on vain ääretön rakkauteni sinua kohtaan. Minä en jätä sinua koskaan.