Minulta on kerran viety kaikki toivo viimeistä hitusta myöten. Armotta raapaistu pois juuri silloin, kun olin haavoittuvaisimmillani. Juuri silloin kun olin eniten peloissani kaikesta puristin epätoivoisesti käsissäni vielä toivon viimeisiä säikeitä.

Isosisko tiesi, etten koskaan lakannut toivomasta. En koskaan lakannut toivomasta, että tapahtuisi ihme. Vaikka kehoni oli jo jaksamassa viimeisillä voimillaan, sydän ei lakannut koskaan toivomasta. En koskaan luovuttanut.

Toivo on minulle maailman irvokkain sana. Toivo voi murskaantua ihmiseltä ilman armon häivääkään. Kun toivo on viety, sielu kirvelee kauan vereslihalla. On kuin olisi pelkkä ontto kuori, eikä sisällä tunnu miltään.

Toivo on kuitenkin irvokas ja leikittelevä. Silloin kun olet viimeisen kerran haistattanut sille pitkät, se pirulainen kurkistaa nurkan takaa ja ilmoittaa läsnäolostaan iloisesti vilkuttamalla. Eikö toivolla ole mitään kohtuutta ihmisten kanssa leikkiessään ? Eikö toivo voisi kerran lähdettyään pysyä pois ja antaa ihmisen olla rauhassa ? Ymmärtäisi hävetä ja poistua.

Poika ja juniori loivat minuun toivon. He ovat minulle ilmieläviä toivon symboleja. He laittoivat minulle sen toivon pilkistämään elämänvoimallaan, ilollaan ja lapsenuskollaan. He toivovat tulevaisuudelta kaikkea mahdollista ja mahdotonta, vaikka menettivät myös niin käsittämättömän paljon.

 

Näin isosiskon silmissä toivon. Se oli ihana katse. Sillä hetkellä äidinrakkaus täytti koko sieluni ja sydämeni. Hän oli päättänyt selviytyä.