Mistä ihminen kerää voimansa silloin kun sitä eniten tarvii ? Onko jokaisella ihmisellä oma tyypillinen tapansa ammentaa voimaa, millä jaksaa taas jatkaa elämässä eteenpäin ? Vai tarttuuko sitä epätoivon hetkellä ihan mihin vaan, että palautuu "oikeaan" tilaan - takaisin tehdasasetuksiin, niin että on neutraali olla ? Onko pakko olla nopeasti taas elämän kiivaimmassa sykkeessä pyörivä kestoihminen ?

Vai saako raahautua luolaansa ja olla rehellisesti heikko ? Tulla sitten vasta päivänvaloon, kun kestää auringon paisteen? Saako vetää venahtaneen pipon silmille ja vaipua sikiöasentoon pimeän vaatehuoneen perälle ? Voiko sammuttaa kodistansa kaikki valot ja maata pimeässä sohvalla kuin eloton ? 

Mietiskely, meditointi ja ajatuksen voima. Kohtaa itsensä sellaisena kuin on. Joutuu kääntämään ajatukset omaan itseensä sisälle asti, kuuntelemaan rehellisesti omaa tilaansa ja tolaansa, miettimään asiansa läpi tai olla niitä ajattelematta ja päästää irti. Itsensä puhdistaminen sisältäpäin sekamelskasta ja omien voimavarojensa löytämistä.

Jumala. Armo. Huolehtiminen. Saa voimaa siitä, että saa olla sellainen kuin on ihmisenä juuri nyt ja hyväksyy itse itsensä myös sellaisena. Tietää, että Joku katsoo perään ja hoivaa. Ei hylkää, vaikka siltä joskus tuntuisikin. 

Rakkaus. Se. että tietää toisen ihmisen rakkauden antavan voimaa ja hoitavan hellästi. Saa nuolla haavansa rakkauden suojassa ja irtaantua kauemmas, kun sen kestää ja kun sen jaksaa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Suurin on rakkaus.

Läheisyys. Fyysisyys. Pääsee toista ihmistä fyysesti niin liki, että saa voimaa kosketuksesta, ihon lämmöstä. Saa vaipua kainalossa lapsen asteelle ja tankata samalla läheisyyttä. Ystävä ottaa kädestä kiinni ja pitää kauan kiinni, eikä irrota. Halaus, joka lohduttaa ja sanattomasti kertoo olevansa tässä aina kun tarvii.

Minulla oli minä ja minun ajatukseni. Minä olin minun ainoa voimanlähteeni. En sallinut muuta.

Isosisko makasi sängyssä. Ei puhunut, ei nauranut, ei reagoinut. Ei mitään. Miettiköhän edes mitään, enpä usko. Tuijotti vain kattoa tyhjin silmin. Minuun sattui katsoa. 

Hän oli tarkkailussa hoitajien ja lääkärien osalta. Ilmoitin aina hoitajille, kun lähdin huoneesta, ettei hän päässyt tekemään mitään pahaa itselleen, yksinolon rauhassa häärimään mitään peruuttamatonta. 

Pää halkeaisi tähän tunnelmaan. Saisin raivarin ja ravistaisin isosiskoa hereille niin että sattuisi. Mutta en halunnut satuttaa. Lähdin ulos huoneesta, pois osastolta, koko sairaalasta, ulkoilmaan. Kävelin, kävelin ja kävelin.Hengitin raitista ilmaa ja keräsin voimaa aloittaa uudelleen rakentavasti lapseni voimaannuttaminen. Katsoin talvista taivasta. Olin kauan pois.

Olisin mieluiten ollut jossain muualla, mutta sitä vaihtoehtoa ei ollut. Olin äiti, joka ei hylkää, vaikka riepoi niin että silmissä sumeni. Äidit eivät hylkää. Äidit eivät saa hylätä. Äidin on pakko. Sappi kiehui ja suuttutti.Paska äiti. Silti askeleet veivät jo takaisin samaa lastenklinikan mäkeä ylös. 

Tulin huoneeseen. Hartioilla painoi jo valmiiksi raskas loppupäivä. Olisin halunnut vielä viivytellä.

Avasin oven ja hämmästys oli suuri : Isosisko hyppeli pitkin huonetta mihin kaikki piuhat ja letkut vain riittivät. Jäin suu auki ovelle katsomaan, kun lapseni iloisesti vilkutti minulle hymyssä suin ja kirjoitteli tussilla seinätauluihin. Olinko tullut edes oikeaan huoneeseen....?

Peruutin ovelta hiljaa. Kävelin hoitajien luo. Sanoin, että oletteko antaneet hänelle jotain lääkettä. Ei ollut lääkettä annettu ei. Sanoin, että tulkaapa ovelta kurkkaamaan. Pari hoitajaa seisoi kanssani ovella suu auki katsoen samaa nuorta naista, joka riekkui iloisesti pitkin huonetta. Sitten meiltä pääsi nauru. Minulta pääsi valtava helpotuksen nauru. Vaara ohi.

Kävelin seinätaulun luo. Minulle oli kirjoitettu herkkuruokien ostoslista valmiiksi. Ruokahalu oli siis palannut. 

En voinut kuin nauraa mahani pohjasta. Se tuntui ihan toiselta vaihteeksi kuin itku .