Istun kaikuvassa, suuressa huoneessa. Kivitalo on kolkko kuin mikä, mutta silti niin ylevä ja arvokas. Istun isossa salissa ja odotan. Tuhat ajatusta risteilee päässä. Tekisi mieleni rynnätä ovesta ulos ja olla kuin en koskaan olisi täällä edes ollutkaan. Nälkäkin on tulossa. Vatsan kurniminen kuulostaa varmasti liian äänekkäältä tässä huoneessa, jossa ei kuulu mitään. Istun syöpäyhdistyksen huoneessa.

Ovesta tulevat sisään toiminnanjohtaja ja sairaanhoitaja. Kätetellään, jutellaan, etsivät motiiveja, muistelevat historiaani. Miksi, olenko ajatellut, olenko valmistautunut, olenko miettinyt, mitenkä kestän, mitä muu perhe sanoo....

Olen lupautunut syöpäyhdistyksen kouluttamaksi tukihenkilöksi. Ketään ei saa jättää yksin syövän kanssa.

Istun huoneessa numero kuusi. Lapseni nukkuu vihdoin ja viimein. Kipulääkkeet turruttavat, antibiootit virtaavat suoneen. Sinne samaan suoneen, jonne kohta alkaa virtaamaan sytostaatit. Solumyrkyiksi niitä ei enää saa sanoa, koska ne ovat kuulemma solunsalpaajia. Samapa tuo. Myrkky mikä myrkky ja kohta se virtaa lapseni sisuksiin. Myrkky, minkä pitäisi parantaa ja myrkky, joka voi myös tuhota. En osaa katsoa tulevaisuuteen paitsi siihen hetkeen, kun lapseni hiuksia ei enää ole. Siihen on kuulemma kolmisen viikkoa aikaa. Sitten hän näyttää syöpäpotilaalta.

Istun nojatuolissa. Olen niin äärettömän yksin.