Tummat%20pilvet.jpg

Elämässä on alamäkiä. On loivempia alamäkiä, on jyrkempiä alamäkiä, on pidempiä alamäkiä sekä niitä alamäkiä, jotka rysäyttävät ihmisen rajusti heti kuilun pohjalle.

Onko jokaiselle ihmiselle annettu vakiomäärä alamäkiä elämäänsä, joista pitää selviytä? Vai onko meille langetettu eri määrä alamäkiä ihan vain mielivaltaisesti ?

Osan alamäistä saattaa itse aiheuttaa, mutta entäpä ne alamäet, mille itse et voi mitään ? Yrität epätoivoisesti laittaa tennareita vinoon liukumäessä jarruttaaksesi ja silti alamäki vain jatkuu ja jatkuu. Et pysty jarruttamaan matkaa pohjalle. Aivan kuin alamäki olisi rasvattu niin luistavaksi, että matka pohjalle on taattu. 

Sitten tulee rysähdys. Ja se sattuu.

Pohjalla on yksinäistä. Pohjalla voi tulla epätoivo. Näkeekö edes päivänvaloa, mihin päin kavuta ? Heittääkö joku pelastusköyden ? Työntääkö joku takamuksesta, jos voimat ovat loppu ? 

Jos pohjalta ei ala nousemaan, jää pohjalle. Ota tai jätä. Jää tai nouse. 

Minä päätin nousta. Hitaasti, mutta varmasti. Välillä joku veti minua ylös. Joskus riitti omat voimat. Joskus luistin takaisin alaspäin. Mutta minä jatkoin. Olin päättänyt selvitä.

Kun vihdoin nousin kuilun reunalta takaisin ylös, aurinko paistoi kasvoihini. Hymyilin. Voitin.


Isosiskon alamäki alkoi. Tiesin sen, tunsin sen. Näin sen kaikkien lääkärien katseesta. Kuulin sen kaikkien puheesta. Uusi kantasolusiirron aika määrättiin silti heinäkuun alkuun. 

Soluarvot romahtivat. Sytostaatit eivät tehonneet enää niin tehokkaasti kuin olisi toivottu. Syöpäsolut lisääntyivät hitaasti ja varmasti. Armoton kilpajuoksu alkoi. Isosisko alkoi olemaan kipeämpi ja voipuneempi. Emme puhuneet enää tulevaisuudesta. Ajatukset olivat tässä päivässä, tässä hetkessä. 

Isosisko lepäili paljon omassa asunnossaan. Nautti selvästi kaikilla aisteillaan omasta tilasta ja kaikesta kauniista, mitä oli luonut omaan tilaansa. Hänen asuntonsa, hänen tilansa, hänen turvapaikkansa, hänen yksityisyytensä. 

Lähdin pojan ja juniorin kanssa päivän retkelle Korkeasaareen. Jo menomatkalla isosisko soitti olevansa niin huonovointinen ja kipeä, että sairaalaan piti päästä. Tilasin taksin hänelle. Isosisko lähti yksin matkaan. Olin jumissa kesälomaretkellä, missä minun piti olla iloinen äiti.

Yritin jaksaa kahden nuoremman lapsen kanssa retkellä. En pystynyt keskittymään mihinkään sillä matkalla. Odotin vain, että pääsen kotiin ja lähden isosiskon perässä sairaalaan. Nielin itkua koko matkan. Yritin pitää itseni kasassa.

Lähdin sitten lujaa sairaalaan. Otin tavallista enemmän vaatteita mukaan, en tiedä miksi. Perille päästyäni ei tarvittu sanoja. Tiesin, että tämä oli meidän viimeinen kertamme täällä.