En jännitä oikein koskaan. Tärkeän hetken lähestyessä olen aina pystynyt keräämään itseni ja kohtaamaan hetken melko tyynesti, ilman hermostumista. Jännitys on antanut minulle parhaan vireen tulevaan koitokseen ja laittanut yrittämään parastani.

Lapsen sairastaessa vakavaa sairautta ja monen odottamattoman, epäsuotuisan tapahtuman tullessa eteen tästä ominaisuudesta ei ollut paljonkaan apua. Ei ollut useinkaan sitä h-hetkeä, mitä odottaessa sai keskittyä koitokseen. 

Tästä ominaisuudesta jäi jotain minulle kuitenkin jäljelle. Se on auttanut kohtaamaan ihmisiä kaiken tapahtuneen jälkeen. Olen pystynyt valmistautumaan h-hetkeen, kohtaamiseen.

Minua ei jännittänyt oikein paljon mitään - paitsi se äitienpäiväviikonlopun tuleva kantasolusiirto. Siihen keskityin ja siihen valmistauduin. Valmistauduin jo niin kovaa, että alkoi ahdistaa rinnassa ja kuristaa kurkkua. Oli paniikinomainen olo ja en enää hallinnut hermojani. En hallinnut enää tätä tilannetta. Kantasolusiirto oli minulle täyttä hepreaa. Asia, minkä joutuisin katsomaan vierestä, koska en hallinnut sitä.

Puhuin asiasta lääkärille. Hän kirjoitti diapam-reseptin. Sanoi sen auttavan ahdistukseen. Sanoi minun sinnitelleen ilman lääkkeitä yllättävän kauan tässä tilanteessa.

Siinä minä sitten istuin ja tuijotin kädessäni diapam-reseptiä. Että tähän on sitten tultu - äitikin alkaa olemaan romuna. Hain lääkkeen. Yhtäkään en kurkustani alas niellyt. Auttoi pelkästään se tietoisuus, että apu olisi lääkekaapissa, jos tarve tulisi. Hassua.

Isosisko lähti edeltä sairaalaan valmistautumaan kantasolusiirtoon. Lähdin seuraavana päivänä perässä. Ajelin autolla iloisin ja odottavin mielin. Laulelin radion musiikin tahdissa. Enää puoli tuntia, niin olisin sairaalassa ja näkisin lapseni. 

Puhelin soi. Isosiskon lääkäri soittaa. Ajoin linja-autopysäkille. Vastasin.

- Luuydinpunktion tulokset ovat tulleet. Kantasolusiirtoa ei voida tehdä. Syöpä on uusiutunut.

Romahdin. Huusin. Itkin. 

En tiedä kuinka kauan olin pysäkillä. Tuijotin vain eteeni. Järkeni seisahti. Lapseni kuolee ilman kantasolusiirtoa. Käteni tärisivät. Voimat olivat kadonneet. En voisi hetkeen ajaa autoa ja edessä olisi vielä moottoritien osuus. Jäätävä kauhu valtasi mieleni, kehoni, kaiken.

Soitin pari puhelua. Huusin vain puhelimeen, että lapseni kuolee. Kielsivät lähtemästä ajamaan autolla.

Laitoin isosiskolle viestin. Anteeksi, etten ole nyt tukenasi, mutta minun täytyy nyt saada itkeä kunnolla. Koita jaksaa. Tulen huomenna. Kerään voimani ja tulen kanssasi kuuntelemaan mitä lääkärit ovat keksineet,että ehdimme syövän edelle. 

Hain kaupasta monta kaljatölkkiä. Join majapaikassani ne kaikki. Itkin ja join. Itkin. Itkin. Itkin. 

Huomenna joutuisin kohtaamaan ison lapseni, jolla olisi monta kysymystä. Minulla ei olisi vastauksia.