Ihminen kestää yllättävän paljon. Joskus on vain pakko kestää, eikä ole vaihtoehtoja. Elämä ei aina ole kivaa.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka eivät kestä yhtään mitään. Keräävät vain ympärilleen suuren suuren säälijöiden joukon ja nauttivat olostaan surkeuden parrasvaloissa keskipisteenä. 

Halveksun sitä yrittämisen puutetta. Onko yritetty edes kestää vai onko heti mukavampi kierähtää pehmustetulle alustalle kerjäämään muiden sääliä ? Pitää suurta ääntä itsestään ja surkeasta elämästään ? 

Liian kauan kestäneet taas eivät sano enää sanaakaan. He ovat väsyneitä ja hiljaa. 

Onko ihmisen pakko kestää ? Saako uupua matkalla ? Mikä on se äärimmäinen piste, jolloin loppuu kestäminen ja selkä napsahtaa katki kuin kuivunut puun runko ? Onko jokaisella ihmisellä oma ääripiste, joka on jokaisen henkilökohtainen ja oma ja jota ei voi koskaan verrata toiseen ? Saako jokainen kestää niin paljon tai niin vähän kuin siihen on omassa itsessään valmius ?

Siinä kohtaa, kun sanoo, ettei jaksa enää, niin onko se todellakin totta. Vai onko se vain pelkoa sitä kohtaan,että on tulossa vielä lisää mitä pelkää ja kammoaa, eikä halua enää kohdata uutta. Että ei vaan uskalla enää seistä vahvasti vastassa ja sanoa, että anna tulla vaan, et sinä minua kaada. On mennyt sisu kurkkuun, eikä tiedä mistä ammentaisi voiman ja rohkeuden.

Turtuuko ihminen kestämiseen ? Kun tulee isku toiselle poskelle, niin vain kääntää sen toisenkin posken ? Alistuu elämän hakkaamiseen ja ravisteluun, niin että mikään ei tunnu enää miltään.

 

Alkuvuosi 2012 oli pelkkää kiduttavaa odotusta. Oli käytävä läpi vielä korkean riskin sytostaattihoidot, jotka kestäisivät huhtikuulle asti. Äitienpäiväviikonloppuna olisi kantasolusiirto ja alkaisi kuukauden kestävä eristys potilashuoneessa. Ennen sitä edessä olisi vielä monen monta tutkimusta ja valmistelua, että kantasolusiirto voitasiin tehdä. 

Luovuttajaa ei löytynyt pitkään aikaan. Viikot kuluivat, eikä tietoa luovuttajasta kuulunut. Vihdoin löytyi sveitsiläinen luovuttaja, jonka solut matkaisivat oikeana ajankohtana Suomeen lentokoneella. Helpotus oli suunnattoman suuri ! Musta huumori iski jälleen käkikelloineen, alppitorvineen ja sveitsiläisine nahkahousuineen.....

Isosiskolle kerrottiin, että mahdollisesti kantasolusiirto tuhoaisi kyvyn saada lapsia. Nuori nainen on 16-vuotias ja hänelle kerrottiin, että edessä on mahdollinen lapsettomuus. Hän urheasti antoi piikittää itseensä lääkettä, joka laittaisi munasolut uinumaan ja kenties säästyisivät tuholta. Aloitin varovasti keskustelun elämästä ilman lapsia. Miten aikuiselta hän kuulostikin sanoessaan, että hän ymmärtää asian ja kestää sen. Hän sanoi hoitavansa sen sijaan sisarustensa lapsia tai adoptoivansa ihan oman. Tein oman hiljaisen surutyöni hänen syntymättömien lastensa, minun lastenlasteni takia.

Kävimme lastenklinikalla veritankkauksilla hyvin tiuhaan. Hän vihasi yli kahden tunnin matkaa sinne, muutaman tunnin verituotteiden tiputusta suoneen ja yli kahden tunnin matkaa kotiin takaisin. Hän kesti sen ja yritti viihtyä. Minä kestin sen, koska jos minä en olisi kestänyt, niin ei olisi hänkään.

Yhden veritankkauskäynnin jälkeen jätin isosiskon iltakymmeneltä opiskelijaboksiinsa. Hän sanoi, että olo oli erikoinen ja huono, mutta epäili johtuvan vaan väsymyksestä. Peittelin hänet nukkumaan ja sanoin soittelevani huomenna.

Yöllä kahdelta tuli soitto. Isosisko itki puhelimessa. Olo oli hirveä ja kuume oli nousussa, horkka oli päällä. Hyppäsin flanellipyjamassa autoon ja 10 minuutin matkan ajoin kaasu pohjassa. Kuume oli noussut neljäänkymmeneen ja isosiskolla oli kova kuumehorkka. Laitoin hänet nielemään kaksi kuumelääkettä.

Ensin soitto lastenklinikalle, tiesivät odottaa häntä. Sitten ambulanssin soitto. Ambulanssin henkilökunta oli viemässä häntä keskussairaalaan. Sanoin, että ei kun lastenklinikalle. Vänkääminen jatkui ja jatkui. Hermostuin todella ! Käskin soittaa osastolle, siellä oli pedattu petikin jo valmiiksi. Sanoin, että nyt on enää vähän aikaa ehtiä ajoissa, nyt on KIIRE ! Isosisko lähti lastenklinikalle. Lujaa. Kirosin mielessäni nämäkin tunarit maan pimeimpään koloon ! Ohjeet ja ohjeet ! Helvetti soikoon, minä olen tämän syöpälapsen äiti ja tämä lapsi ei saa kuolla tähän !

Menin aamulla aikaisin perässä. Hmm, antibiotti oli tippumassa suoneen. Normi toimenpide kuumetapauksissa, mutta miksi kaikki olivat niin hiljaa...? Sanottiin, että lääkäri tulee kohta. 

Lääkärimme tuli huoneeseen. Isosiskolla oli sepsis. Mikä on sepsis ?!?! Puhukaa suomea, että voisi ymmärtää !! Ahaa, verenmyrkytys. Kaksi bakteeria löydetty. Crp yli 400. Vieläkin  nousussa. Menneet sytostaattien ohentamasta suoliston limakalvosta luultavasti läpi omaan verenkiertoon. Jaha. Otetaan eri antibiottia, että tehoaa, jos tehoaa. Miten niin JOS tehoaa....? 

Liian paljon tietoa liian nopeasti. Lapsellani oli verenmyrkytys, joka voi viedä nopeasti hengen ja varsinkin syöpäpotilaalta. Ei ei ei, emme me tälläistä halunneet ! Hän on menossa kantasolusiirtoon myöhemmin keväällä ! Ei tälläistä nyt tähän väliin saa tulla !

Siirrän nojatuolin isosiskon sängyn viereen. Otan häntä kädestä. 

Kestä. Kestä. Kestä. Kestä, rakkaani. Sinä kestät tämänkin. Sinun on pakko kestää. Kerää voimia ja kestä tämä. Jos sinä et kestä, niin en sitten kestä enää minäkään. 

Avasit silmäsi.

- Moi äiti 

- No moi äidin kakru

- Taidan olla aika kipeä, niin huono olo.

- Joo, niin olet. Nuku vaan. Ne muut tulevat sitten kotoa käymään, kun vähän nukut nyt ensin.

- Kiva juttu

Käsi kädessä kestää monta asiaa.