Tuomio on aina lopullista. Tuomio nuijitaan isolla kopautuksella lopulliseksi. Joskus tuomiosta saa valittaa, mutta se taitaa useinmiten olla turhaa. 

Tuomion jälkeen olo on lopullinen. Paluuta ei ole.

Tuomio on aina jonkun puolelta hyvin epäreilu. Tuomio on tunteeton, tosiasioihin perustuva. 

Tuomion jälkeen voi myrkyttää mielensä epäreiluudella tai sitten vain taas yrittää selvitä.

Meidän perhe sai tylyn tuomion menettämällä yhden perheenjäsenen. 

Isosisko oli kipeä ja väsynyt, nukkui vain. Kuuntelin verikokeiden tuloksia ja syöpäsolujen arvoja. Ei hyvältä näyttänyt. Tiesin silti, että lääkärit sanovat selvästi sen, jos mitään ei voida enää tehdä. Vielä jatkettiin, vielä toivottiin. Isosisko yritti pinnistellä. 

Lääkäri pyysi muutaman päivän päästä huoneeseensa. Hän sanoi, että kaikki voitava on tehty, eikä mitään parantavaa voida enää tehdä. Vain voidaan helpottaa. Hän sanoi, että isosisko kuolee. Leukemia oli räjähtänyt hallitsemattomaksi.

- Kuinka kauan meillä on aikaa ?

- Noin kaksi viikkoa.

-  KAKSI VIIKKOA ????? Ei helvetti.....

Istuin hiljaa. Kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni. En silti itkenyt. Minähän en itke saatana. 

Olin yksin vastaanottamassa tietoa, että vanhin lapseni kuolee, esikoiseni. Kahden viikon päästä. Jouduin yksin antamaan luvan elvytyskieltoon. Olin yksin hyväksymässä sen, että sytostaatit lopetetaan ja kaikki muu "turha". Keskitytään potilaan olon helpottamiseen. Yksin.

- Tulenko kertomaan Veeralle tämän ?

- Tule vaan. Sinähän se lääkäri olet. Minä olen vaan äiti.

Nousin ja lähdin huoneesta. Minulla oli vajaa 10 metriä matkaa koota itseni ennen potilashuoneeseen menemistä. 

Isosisko katsoi minua, kun tulin huoneeseen. Ei mitään toivoakaan lieventää asioita.

- Kuolenko minä ?

- Kuolet.

Rojahdin nojatuoliin. En pystynyt edes itkemään.