Katto.jpg

Kun epäusko valtaa mielen, kuvittelee, että joku toinen on vallannut mielesi, sielusi ja ruumiisi. Aivan kuin se et olisikaan sinä, joka siinä elää omaa elämäänsä. Katselet sivusta epäuskoisena tapahtumia ja elämänmenoa. Kuljet vain virran mukana, etkä tunne itseäsi siksi samaksi tutuksi tyypiksi, kenen kanssa olet elänyt kaikki vuodet. Ihmettelet ja ihmettelet, mutta et käsitä. Onko se ihmisen mieli mikä varjelee todellisuudelta ?

Ei tätä voi minulle tapahtua. Ei näin voi käydä meille. Ei ei ei. 

Toisinaan ihmismieli on raaka, eikä silottele yhtään mitään ja heittää todellisuuden kasvojesi eteen kuin vastanyljetyn raadon. Toisinaan taas ihmismieli saattaa olla armelias. Se antaa pelastuskeinona epäuskoisen olon ja hivenen armoa todellisuuden ja  tragedian kanssa. Elät kuin udussa, eikä se tunnu ihan niin pahalta - vielä ....


Ennen lopullista kotiutumista isosisko haluttiin nähdä ja tutkia keskussairaalassamme. Isosisko oli aivan liian hyväkuntoinen ollaakseen kuolemantuomion saanut ihminen. Ja aivan liian rauhallinen. Kotisairaanhoidon henkilökunta katsoi isosiskoa epäuskoisena. Tämä nuori ihminenkö kuolee...? Minua katsottiin ihmetellen. Verikokeiden tulokset olivat aivan liian hyvät ollakseen kuolevan ihmisen. Ainoastaan syöpäsolujen määrä ilmiantoi tilanteen siitä, mitä kohden oltiin vääjäämättä menossa. Minä keskityin pastillien imeskelyyn peittääkseni kotimatkalla nautitun konjakin maun ja tuoksun suussani. Väsytti. Itketti. Ikävöin kahta muuta lastani. Halusin kotiin. Antakaa meidän tehdä kuolemaa rauhassa. 

Isosisko pääsi vielä pariksi tunniksi omaan rakkaaseen opiskelijaboksiinsa. Hän viimeisteli työn alla olleen viimeisen valokuvaustyönsä. Sitten hänet haettiin kotiin lepäämään ja odottamaan. Odottamaan kuolemaa.

Isosiskon paras kaveri oli kipupumppu. Siihen lisättiin päivä päivältä lisää annostusta. Hän ei jaksanut eikä halunnut enää tavata tai hyvästellä ketään. Rauhoitimme olomme ja elämämme vain oman perheen oleiluksi. Isosisko ei halunnut nähdä enää muita kuin toiset isovanhempansa. Nukuimme vierekkäin joka yö meidän isossa sängyssä. Aamuisin meitä hymyilytti toistemme kasvot.

Hyviä neuvoja sateli viesteinä. Käskettiin vielä puhumaan puhumattomat asiat lapseni kanssa. Mitkä puhumattomat asiat...? Ei meillä ollut sellaisia. Me olimme aina puhuneet kaiken maan ja taivaan väliltä, nauraneet ja hullutelleet, höpisseet ja höpöttäneet, puhuneet vakavia ja vitsailleet. Ei ollut enää mitään mitä puhua. Olimme vain hiljaa lähekkäin.

Minä odotin ihmettä. Äidit odottavat ihmeitä loppuun asti, eivätkä luovuta. Äidit odottavat ihmeitä lapsensa kohdalla, koska se on se lapsi, jota olet kantanut, synnyttänyt ja on ollut osa sinun omaa kehoasi. Se on se lapsi, jonka sydämensykkeen olet tuntenut oman sydämesi alla. Se lapsi, jonka puolesta olisit valmis antamaan vaikka oman henkesi. Nytkin.

Isosiskon olo oli ykskaks huono ja hermostunut. Kipupumppu oli mennyt epäkuntoon. Kotisairaanhoito tuli paikalle äkkiä, mutta kipulääkitys ei ehtinyt enää leukemian luupainekipujen edelle. Soitimme ambulanssin. Isosisko huusi ja karjui tuskissaan. Häneen ei voitu edes koskea. Käskin pitkän miehen viedä toiset lapset niin kauas pihalle, ettei isosiskon tuskanhuuto enää kuuluisi.

Isosisko huusi pitkälti toista tuntia, ennenkuin ambulanssimiehet saattoivat koskea häneen ja nostaa paareille autoon siirrettäväksi. Isosiskolta ei tullut enää ääntä ja voimat olivat loppu. Kivut tainnuttivat hänet. Makuuhuoneemme seiniin jäi kaikumaan lapseni tuskanhuudot ja ilmaan jäi leijumaan kuolevan ihmisen tuskanhiki.

Lähdimme sairaalaan perään pitkän miehen kanssa. Isosiskolta oli lääkitty kunnolla taju kankaalle. Luojan kiitos. Hänet siirrettäisiin osastolle. Olin helpottunut, että kipulääkityksen vastuu siirtyi kokonaan sairaalaan. 

Lähdin kotiin nukkumaan. Edessä olisi vielä viimeiset päivät isosiskon matkaa, eikä päivien lukumäärää tiedetty. 

Jaksa. Jaksa. Vähän vielä. Sitten se on ohi.