Mihin sinä lapseni lähdit ?

Mistä minä löydän sinut ?

Oletko aamuaurinko,

vai oletko kuutamo, kukka vai perhonen ?

Taidat olla se vilvoittava

kesäinen tuuli,

mitä eniten rakastan.                                                           (T.L.2012)

Muut istuivat jo autossa. Heillä oli siistit hautajaisvaatteet yllään. Pitkä mies oli komea mustassa puvussaan. Pojan rippipuku oli vaihtunut hautajaispuvuksi. Juniori oli kaunotar mekossaan. Mustassa mekossaan. 

Minä olin vielä keittiössä. Laitoin mustaan käsilaukkuuni nenäliinoja. Minulle oli ehdotettu lääkkeitä, jotta kestän hautajaiset. Miksi lääkkeitä...? Miksi turruttaisin suruni ? Siksikö lääkkeitä, etten surisi niin lujasti ? Siksikö, että pysyisin kasassa hautajaisseremonian ajan ? Vai siksi, etteivät ne muut kestäisi katsella minun suruani ja suremistani ? 

Avasin yläkaapin ja otin sieltä pienen brandypullon. Avasin hitaasi korkin. Kulautin pitkän ryypyn suustani alas. Ja vielä toisenkin. Nuolaisin huuliani ja väänsin korkin hitaasti kiinni, kuin keskittyen. Laitoin pullon takaisin yläkaappiin ja suljin kaapin oven.

- No niin, Veera. Nyt sitten mennään.

Astuin yllättävän varmoin askelin kodista ulos ja autoon. Pelkäisin kuollakseni, mutta en voinut perääntyä. Olin rohkea, vaikka olisin halunnut juosta kauas pois.

Hautausmaa oli lähellä. Kappelin parkkipaikalla oli paljon autoja. Tervehdin hillitysti kaikkia ja jatkoimme pitkän miehen kanssa käsi kädessä kappeliin. Lapset kävelivät aivan vanavedessä. Kuin peläten, että hukkaavat reitin perässämme. Sitten istuimme eturiviin ja edessämme oli lapseni arkku. Päässäni ei liikkunut yhtään mitään. Tuijotin vain.

Kappeli täyttyi pikkuhiljaa. Ihmisiä oli tullut paljon saattamaan isosiskoa viimeiselle matkalle. Myös ne kolme kutsumatonta vierasta, jotka eivät kunnioittaneet vainajan tahtoa.

Pappi saapui luokseni. Varmistimme vielä muutamat asiat ja tilaisuuden kulun. Sitten hän aloitti isosiskon siunaustilaisuuden. Pappi puhui paljon ja kauniisti puhuikin. Kanttori soitti sovitut musiikit. Adagio ja Bachin Air, tottakai.

Kyyneleet valuivat silmistäni vuolaasti, mutta en itkenyt. Itku nousi kerta kerran jälkeen vatsanpohjasta kuin hyökyaalto purkautuakseen kurkustani ja suustani ulos järjettömänä tuskanhuutona. Kerta kerran jälkeen sen myös sain voimalla nieltyä, koska jos nyt olisin alkanut itkemään, se itku ei olisi loppunut koskaan.Olisin heittäytynyt lapseni arkun päälle ja karjunut tuskaani. Karjunut niin, että kaikki olisivat tienneet miltä minusta tuntui ! En edes huomannut katsoa miten poika ja juniori selviytyivät tilaisuudessa. Tuijotin vain arkkua ja yritin hillitä itseäni. Sydäntäni revittiin hitaasti kiduttaen juurineen irti.

Siunaus oli yllättävän nopeasti ohi. Pyytämäni kantajat nousivat. Pitkä mies, isosiskon kummisetä, isäni ja appeni, lankomies ja juniorin kummisetä. Arkkua lähdettiin kantamaan kohti kärryjä ja siitä viemään edelleen kohti hautaa. Minä lähdin kulkemaan kukkineni perässä. Poika ja juniori kulkivat rinnalla käsissään omat kukat siskolle. Hitaasti ja raskain askelein etenimme kohti avointa hautaa. Jokaisella askeleella päässäni kaikui, että tämä en ole minä, tämä ei ole minun lapseni, tämä ei voi olla edes totta. 

Arkku laskettiin hautaan.Katsoin hitaasti laskeutuvaa arkkua. Kukkia laskettiin paljon. Minulle nyökättiin aina kukkien laskun jälkeen ja minä nyökkäsin takaisin, niinkuin kuuluukin.Virsikin laulettiin. Muuta en haudalta muista. 

Muistotilaisuuteen eivät kaikki saapuneet. Eivät kuulemma sitä olisi kestäneet. Miten he ajattelivat minun kestävän...? Luultavasti söin ja join sitä mitä muutkin, en muista. Istuin pöydässä kuin muumio. Musiikkiesityksiä soitettiin toiveideni mukaan. Myrskyluodon Maija melkein syöksi minut hulluuden partaalle sen vyöryvän ikäväni kanssa. Olin jo niin väsynyt. Olin kaikille mukana olijoille kiitollinen, että olivat mukana jakamassa suurta suruamme, mutta halusin jo kotiin.

Illalla harjailin juniorin hiuksia pitkästä aikaa. Pitkät hiukset olivat oudot kaikkien niiden osaston hellyyttävien kaljupäiden jälkeen. Pyörittelin hiussuortuvia ihmetellen käsissäni. Hymyilin juniorille.

- Nyt äiti ehtii hoitamaan sinua ihan koko ajan, kun isosisko ei tarvi enää hoitoa.

- Nii-in.

Surullinen lapsi, pieni lapsi, katsoi äitiään kaihoisasti. Sillä hetkellä tajusin, että pikkuista tyttöä olivat hoitaneet isosiskon sairastaessa kaikki muut paitsi minä. Hän katsoi minua juuri niin kuin pieni lapsi katsoo, kun hänellä on ollut äitiään kovimmista kovin ikävä. Puolitoista vuotta oli pitkä aika pienen tytön elämässä. Viisivuotiaasta ja kuusi ja puolivuotiaaksi. Minun piti olla taas äiti hänelle, enkä edes tuntenut tätä pientä lasta enää. 

Yhtäkkiä minun piti olla äiti kahdelle lapselle, jotka olivat urheina odottaneet sivustalla, että isosisko saadaan terveeksi. Minun piti alkaa taas äidiksi terveille lapsille, jotka olivat ja elivät niinkuin lasten kuuluikin. 

En osannut. En osannut olla äiti. En osannut olla kotona. Olin laitostunut ja loputtoman väsynyt.

Mutta minun oli pakko. Minulta oli mennyt pois jo yksi lapsi. En halunnut menettää vielä kahta lisää elämästäni, joilla oli oikeus äitiin. Kuollut lapsi ei tarvinnut enää äitiä. Hän oli jo muualla. Elävät tarvitsivat. 

Elämäni kovimpia päätöksiä oli palata äidiksi äidin paikalle perheeseen ja antaa mahdollisuuden pojalle ja juniorille niin normaaliin elämään kuin se meidän perheessä olisi edes mahdollista. 

Sitten alkoi arki.