Vihaan hyvästien jättämistä. Olen aina vihannut. Se tarkoittaa sitä, ettei nähdä enää koskaan. 

 

Istuin sängyn vieressä ja pidin isosiskoa kädestä.Yritin antaa hänelle turvan olemalla liki, vaikka tuskin hän pelkäsi. Hän ei pelännyt koskaan. Hengitys hidastui ja hidastui ja vaikeutui jokaisella hengenvedolla. Sitten tuli se viimeinen. Viimeinen henkäisy. Isosisko puristi minua lujaa kädestä kuin hyvästelläkseen ja sitten hän oli poissa.

Huusin hänelle :

- Mihin sinä menit ?!? Mihin sinä lapseni menit ???

Istuin sängyn vieressä ja pidin lastani kädestä, mutta hän ei ollut enää siinä. Hän vain lähti ja jätti maanpäälisen kuorensa potilansängylle. Silitin lämmintä, pehmeää poskea. Kyyneleet valuivat vuolaasti pitkin poskiani, mutta en itkenyt. En jaksanut. Olin aivan turta. 

Isosiskon syntymästä saakka meidän yhteytemme oli hyvin vahva. Aivan kuin meillä olisi ollut alituiseen radiolähetys päällä ja vastaanotin  oli rinnassani. Kun hän lähti, radiolähetyksemme sammui. Ihan kuin joku olisi napsaissut virran pois.Se tunne oli hirveä, lopullinen. Yhteytemme oli todella nyt katki. Hän oli jo kaukana jossain.

Lääkäri totesi isosiskon kuolleeksi ja halasi minua. Ihana, nuori naislääkäri. Hoitajat alkoivat laittaa isosiskoa siistimmäksi. Siistivät sänkyä, ottivat letkuja irti. Nuorempi hoitaja itki aivan estotta. Hoitajat kysyivät halusinko osallistua siistimiseen. En halunnut. Olin hoitanut isosiskoa niin paljon ja nyt olin niin väsynyt. En halunnut enää nähdä sitä.

- Laittakaa te hänet kuntoon, kun osaatte. Minä menen käytävälle siksi aikaa.

Ja niin menin. Menin vihaamaan syöpää, Menin vihaamaan leukemiaa, joka runnoi lapseni kehon täyteen syöpää, letkuja, arpia, mustelmia. Vedin keuhkot täyteen ilmaa. Rojahdin tuolille. Kello oli puoli viisi aamulla ja minun lapseni on kuollut. Voi helvetti.

Menin takaisin huoneeseen. Lapseni oli niin puhdas ja kaunis. Peti oli siisti ja sileä, päällä oleva peite niin virheettomän valkoinen ja suora. Lapseni rinnan päällä oli silkkikukka, orkidea. Kaunis violetti. Yhtä kaunis kuin lapseni. Kaikki hoitotarvikkeet oli viety pois. Syöpä oli viety pois. Oli vain minun kaunis lapseni ja vihdoin sairaudestaan niin vapaana. Olin huojentunut. Sain surra rauhassa ilman tuota kutsumatonta vierasta. 

Istuin nojatuolissa ja katselin häntä. Hän oli aivan saman näköinen kuin vauvana. Kauniit kulmat. kauniit ripset, kauniit poskipäät, ruususuu, nukkatukka.

Tunnelma huoneessa oli käsittämättömän rauhallinen. Sairaus oli poissa ja nyt oli rauha. Isosiskolla oli rauha. Olin siitä hyvin helpottunut. Siltin poskea, mutta se oli jo kylmä. Niinä aamuyön tunteina myös minä kuolin sisältä.

Lähiperhe tuli hyvästelemään isosiskon. Sanoin pitkälle miehelle, että haluan nyt kotiin. Olen niin väsynyt.

Huomenna olisi heinäkuun ensimmäinen päivä vuonna 2012 , eikä minulla olisi enää kuin kaksi lasta.