trolol%20025.jpg

Odotus piinaa ihmistä, vaikka lopputuloksen tietäisikin. Vielä enemmän se kiduttaa, jos ei tiedä mitä maalissa odottaa. Odotus jännittää, kääntää ihmisen sisukset nurin. Odotus saa pään melkein halkeamaan, kun ajatuksissa ei pyöri kuin odotus.

Vihaan odotusta. Olen joutunut niin paljon odottamaan tärkeitä asioita, suuria asioita. Hermoja odotukseen ei vain enää ole. On odotettu labratuloksia, verituotetteita isosiskon tankkausta varten, leikkaussalin vuoroa nälkäisen potilaan kanssa. On odotettu lääkäriä, nestetytystä ja laskevia sytostaattien arvoja kotiinpääsy toiveissa. Ja se piinaava kantasolusiirron odotus, jota ei sitten koskaan tullutkaan... Olen odottanut odottamasta päästyäni lapseni takia ja hänen kanssaan. Jaksoin tsempata häntä kestämään odotusta. 

Kaiken tämän jälkeen joku tulee ja sanoo minulle jonain odotuksen hetkellä, että hiukan asennetta nyt tähän odotukseen. Ja minun pitäisi siihen osata vastata jotain sivistyneesti.

 

Isosisko oli sijoitettu neljän potilaan huoneeseen. Kuoleva ihminen paranevien potilaiden seurassa. Istuin hiljaa hänen sängyn vierellä. Isosisko nukkui. Hänen silmäluomessaan oli hirvittävä mustelma. Suonet alkoivat antaa periksi, eikä veri enää hyytynyt.

Vieressä vanhaakin vanhempi mummo on saanut puhtaat tulokset selkäydinnäytteestään. Hän on varmaan lähes 90-vuotias. Leukemiaepäily kumottiin. Mietin maailman epäreiluutta. Minun vajaa 17-vuotias tekee kuolemaa verhon toisella puolen leukemian takia.

Liian iloinen siivoojatäti tulee huoneeseen. Kaikki on hänen mielestään kivaa ja hauskaa. Minun mielestäni ei. Vedän verhon eteen ja toivon, että häneltä lähtee ääni. Jokainen roskiksen kansi paukahtaa niin lujaa, että lasken sataan ennenkuin nousen. En jaksa sanoa, että suuta pienemmälle. Eikö täällä saa edes kuolla rauhassa ?!

Vihdoin isosisko siirretään omaan huoneeseen. Saamme olla rauhassa. Lääkitys toimii hyvin. Vuorotellen kipulääkkeitä ja rauhoittavia, lisäksi trombbareita hyydyttämään verta. Hänen olonsa tehtiin mahdollisimman hyväksi.

Läheisiä käy hyvästelemässä isosiskon. Enää on muutama päivä jäljellä. Isovanhemmat, kummitäti, ystäviä lastenklinikalta.

Isosisko on isosisko loppuun asti. Hän kielsi tuomasta junioria sinne. Hän tiesi olevansa sen näköinen, että juniori ei olisi saanut enää kaunista muistoa hänestä. Mustelmia siellä täällä, hengitys raskasta ja korisevaa. Veljeä hän odotti. Sitä rakasta veljeä, jonka kanssa hän oli kuin vetoketju, tiivis kaksikko, lujan sisarusrakkauden perikuva. Isosisko piti veljeään kädestä ja antoi vielä pari elämänohjetta, käski elää kunnolla, kertoi rakastavansa. Kuivia silmiä ei huoneessa ollut. 

Sitten jäimme kaksin. Isosisko väsähti veljen käynnin jälkeen, eikä jaksanut enää jutella. Nukkui vain. Yhtäkkiä hän kysyi kirkkaalla äänellä kysymyksen.

- Äiti !

- Noh ?

- Onko Suomessa eutanasiaa ?

Hiljaisuus. Huoneessa ollut hoitaja pysähtyi kuin seinään. Minun viisas lapseni kyselee oikeuksiaan ja helpotusta tähän odotukseen.

- Ei ole Suomessa sellaista.

- No hö. Mä taidan tulla yhteiskunnalle kalliiksi kun makaan vaan täällä.

- Älä sellaista mieti.

- Koska tämä on ohi ?

- Kohta tämä on ohi....

Ei kenenkään vanhemman kuuluisi sanoa lapselleen, että kohta tämä kidutus on ohi ja pääset lepoon. Mutta niin se vaan oli. Jokainen vanhempi toivoo lapsensa pääsevän tästä nopeasti eteenpäin, kuoleman rauhaan. Olisi itsekästä vaatia toista taistelemaan lisää aikaa luupainekipujen tai nenästä ja suupielestä valuvan veren kanssa. 

- Äiti ! 

- Noh ?

- Missä sä olet ? 

- No tässä sun vieressä nojatuolissa.

- Anna käsi.

Annoin käden. Isosisko hymyili silmät kiinni.

- Mä rakastan äiti sua

- Niin mäkin rakastan sua.

- Katotko, ettei veli ala ryyppäämään ja polttamaan sen jälkeen kun mä kuolen

- Joo katson. Ei se ala.

Sen jälkeen hän ei enää puhunut minulle. Nukkui vain. Hoitajat olivat ihania, rauhallisia, empaattisia. He kävivät vähän väliä kurkkaamassa isosiskon nilkoista lautumia. Ilmeestä tiesin, että kohta on aika.

Minun käskettiin mennä viereiselle sängylle nukkumaan. Tarvisin kuulemma voimia kohta ja paljon.

Heräsin yöllä neljän jälkeen. Isosiskon hengitys on korisevaa ja raskasta. Soitin kelloa. Hoitajat tulivat ja loivat katseen toisiinsa. Minulle laitettiin välittömästi nojatuoli isosiskon sängyn viereen. Pyydettiin istumaan. Otin isosiskoa kädestä kiinni.

Sitten hengitys alkoi heikentymään.