Vaikeidenkin asioiden kanssa voi saavuttaa rauhan, kunhan sen vain ajattelee selväksi ihan kunnolla. Minä olen saavuttanut rauhan ja hyväksynyt asian, että lapseni on kuollut. Sille minä en voinut mitään, eikä kukaan voinut. Hän olisi parantunut, jos olisi ollut keino hoitaa hänet terveeksi. Näin ei käynyt. Hyväksy tai taistele vastaan, uuvuta itsesi ja ui vastavirtaan. Järki voitti ja saavutti rauhan. Suunnatonta ikävää se ei silti poista.

Soitin kotiin. Kerroin pitkälle miehelle, että hänen tytärpuolensa kuolee. Tytärpuoli, jota hän oli hoitanut kymmenen vuotta kuin omaansa. Aikuisen miehen suru repi sydäntäni. Hän lupasi kertoa juniorille, minä taas soitin pojalle. Jälkeenpäin mietin, että mistä sain sen rohkeuden kertoa pojalle, että hänen isosiskonsa kuolee parin viikon päästä. Se isosisko, joka oli lähes puolijumala ja niin kaikkivoipa kaikessa viisaudessaan. Mutta kuka sen sitten kertoo, jos en minä...? Se oli minun suurta rohkeutta vaativa velvollisuus.

Isosisko vaipui surunsa keskelle. Vähän itkeskeli, oli hermostunut. Tarvittiin rauhoittavaa lääkettä, jotta uni tuli ja hän sai levätä.

Sitten yllättäen hän saavutti sisäisen rauhan. Hän oli hyvin rauhallinen, nukkui levollisesti.Yritin varovasti kysyä hänen mielipidettään hautajaisista. Hän katsoi minuun lempeästi hymyillen ja niin aikuismaisesti.

- Kyllä sinä äiti tiedät parhaiten miten minun hautajaiset järjestetään. Saat tehdä ihan niinkuin parhaaksi näet. Luotan sinuun. 

Hän kertoi vain sen, ketä ei hautajaisiin kutsuta. Sitä ihmistä, joka hänet hädän hetkellä hylkäsi. Tärkeimmät tavaransa hän halusi jaettavan pojan ja juniorin kesken juuri sillä oikeimmalla tavalla. Lupasin huolehtia hänen kissastaan kuin silmäterästäni.

Sairaalapastori yritti tulla huoneeseen. Pysäytin hänet heti ovella.

- Saako tulla....?

- Onko sinulla ihmettä mukana ?

- Pelkäänpä, ettei ole....

- No sitten ei tarvi tulla. Kiitosta vaan. Täällä tarvitaan ihmettä. Muuten täällä kuollaan.

Isosisko tiesi jotain, mitä minä en tiennyt. Hän sulki kauniin suunsa päättäväisesti, eikä aikonutkaan puhua asiasta mitään. Jotain oli, mitä ei äidillekään kerrottu. Hän oli aivan tyyni - kuoleva, nuori ihminen.

Oliko joku tullut jo vastaan ? Oliko joku sanonut hänelle, että on turvallista siirtyä rajan taa, kun häntä ollaan vastassa ? Kuka häntä odotti ? Mitä hän oli nähnyt tai kuullut ? Hän vain hymyili salaperäisesti.

Missä oli teini-ikäisen hysteria ja kuolemanpelko? Kuka oli ottanut lapseni huomaansa ja valmisti häntä tulevaan ? Rauha ja levollisuus paistoivat isosiskon sairaista kasvoista. Tämä kaikki teki minun olemiseni äitinä hieman helpommaksi.

Keskityin siihen, että teimme siirtoa kotiin. Oli paljon järjesteltävää, että isosisko saisi olla kotona loppuun asti. Kipupumppu, happilaitteet, kotisairaanhoito, hoitava lääkäri lähisairaalassamme. Aloin olemaan jaksamisen äärirajoilla. Aivot eivät enää jaksaneet ajatella, muisti alkoi pätkimään. Mutta kohta oltaisiin kotona !

Kysyin lääkäriltä, että miten isosisko kuolee. Hän kuolisi kuulemma vähitellen. Elin elimeltä hän hiipuisi, kun syöpäsolut valtaavat koko hänen kehonsa. Hän kuolisi pikkuhiljaa, kun elo hiipuu vähitellen hänen ruumiistaan.

Lähdimme kotiin kuolemaan. Hän ambulanssilla, minä omalla autolla. 

Ystävä oli tullut minua vastaan sairaalaan. En jaksanut enää ajaa edes autoa kotiin. Ajoimme yhdessä kotiinpäin, ystävä ajoi ja minä vieressä. Laitoin aurinkolasit päähän, avasin minulle sairaalaan salakuljetetun konjakin ja join sitä koko kotimatkan. 

Join konjakkia, itkin ja raivosin.