Tulimme kotiin. Isosiskon tuoli ruokapöydän ääressä huusi tyhjyyttään. Miten voikaan tuoli niin irvistellä. Teki mieleni vetää tuoli kirveellä säpäleiksi.

Juniori tuotiin mummulasta kotiin. Hän oli aivan totinen, äidin pikkuinen, kuusi ja puolivuotias. Kerroin, että isosisko on nyt kuollut eikä tule enää koskaan kotiin ja että on ihan ok itkeä nyt ja lujaa. Ja niinpä hän totteli, suuritunteinen lapsi. Juniori itki niin lujaa ja täysillä, että luulin verisuonen katkevan päästä sillä huutamisella. Itku loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. 

Poika saapui rippileiriltä. Hän oli halunnut palata takasin leirille käytyään hyvästelemässä isosiskonsa. Hän sai olla siellä lämpimän ystäväpiirin ympäröimänä ja sai paljon tukea. Hän oli kotona totinen ja hiljaa. Hän oli nyt isoveli. 

Lepäsin ja nukuin kaksi päivää. Kun tuli ensimmäinen arkipäivä, aloin siivoamaan. Siivosin kodin lattiasta kattoon. Siivosin kaiken pahan pois meidän kodistamme. Laitoin kaikki tavarat pois, mitkä vähänkään muistuttivat sairaudesta. Halusin siivota syövän pois kotoamme. Halusin surra isosiskoa ilman sairautta. Sairaus olisi vihdoin poissa. Vihasin syöpää syvältä sydämestäni. Vihasin vihasin vihasin.

Koti alkoi täyttymään surukukista ja -adresseista. Ihmisiä kävi paljon ja paikallinen kukkakauppias tiesi jo tien meille. Laitoin usein pitkän miehen ovelle, kun en jaksanut keskustella kaikkien kävijoiden kanssa, vain lähimpien ystävien kanssa. He tiesivät mistä puhella ja mitä sanoa, miten lohduttaa. 

Miten olisin osalle selittänyt sen, että tunsin vain suunnattoman suurta helpotusta siitä, ettei tyttäreni kärsinyt enää ? Ettei hän tarvinnut enää myrkkyjä kehoonsa tai oxynormia, morfiinia ja rauhoittavia ? Että hän oli itse valmistautunut lähtöönsä ja minun oli siihen mukauduttava ? Miten olisin kertonut, että hän pyysi minua auttamaan nopeuttamaan lähtöään, mutta minä kieltäydyin ?

Olisin kuunnellut sitä toisilta, miten lyhyeksi hänen nuori elämänsä jäi. Ja paskat. Isosisko eli enemmän elämäänsä täysillä kuin moni muu meistä. Hän osasi ottaa kirsikat kakusta. Hän ei haaskannut elämäänsä turhiin asioihin, vaan jätti asiat surutta kesken, jos ei kokenut sitä tärkeäksi. Hän oli syntynyt vanhana ja viisaana. Hän oli viisaampi ja kaukokatseisempi kuin moni kauemmin elänyt ihminen.

Minä, joka olin läsnä hänen syntymänsä ja kuolemansa hetkellä sekä intensiivisesti kaiken sen välin, ymmärsin miten täydellinen hänen elämänsä oli. Tälläinen sen kuuluikin olla, eikä minulla olisi ollut siihen mitään sanottavaa. Se oli juuri niin täydellinen elämänkaari kuin vain ihmisellä voi olla.

Olin aina tiennyt, että lapset ovat lainaa. En vain tiennyt, että se voi tarkoittaa myös tätä. 

Kävin hautaustoimistossa hoitamassa hautausasiat. Kaunis arkku, kauniit kukat, silkkipaita. En halunnut mennä häntä enää pukemaan ja laittamaan arkkuun. En halunnut hoitaa enää ruumista. Isosisko ei ollut enää siinä. Kirkkoherranvirastosta varasin hautapaikan, kappelin ja muistotilaisuutta varten vanhan pappilan. Istuin virastossa kuin täysi mölli kädet puuskassa epäsosiaalisesti aurinkolasit päässä . Ajattelin vaan, että kyllä nämä täällä ovat varmaan hullumpiakin surevia omaisia nähneet kuin minut. Pappi tuli käymään kotona ja suunniteltiin hautajaisten kulku musiikkeineen ja puheineen. Kaikki velvollisuudet tuli hoidettua konemaisesti kuin robotti. Ilman tunteita, koska muuten niitä en olisi pystynyt suorittamaan.

Viikko isosiskon kuoleman jälkeen oli pojan rippijuhlat. Hetken vielä harkittuamme päätimme ne juhlat pitää kuitenkin silloin konfirmaatiopäivänä. Laitoimme juhlia ja siivosimme paikkoja siinä samalla kun otin surukukkia ja -valitteluja vastaan. Jotkut ihmettelivät, että miksi pidimme pojan rippijuhlia niin äkkiä kuolemantapauksen jälkeen. Me pidimme ne siksi, koska isosisko oli niin toivonut. Ihan juuri siksi, koska hän rakasti veljeään niin suunnattoman paljon, että halusi hänen saavat hienot juhlat juuri sinä oikeana päivänä.

Konfirmaatiokirkkoon oli ristiriitaista mennä, Se oli kaikille ilon päivä. Nuoren ensimmäinen iso, oma juhla. Iloitsin pojan konfirmaation vuoksi ja sydämeni itki isosiskon kuolemaa. Kaikki leiriläisten vanhemmat tiesivät miten perheellemme oli käynyt. Silti, kaikista katseista huolimatta, en suostunut esittämään uhria,vaan iloitsemaan poikani päivästä. 

Kun rippijuhlat oli juhlittu, rauhoitin elämämme vajaaksi viikoksi. Aloin keskittymään ja rauhoittumaan elämäni vaikeimpaan velvollisuuteen - tyttäreni viimeiseen matkaan. Viha alkoi nostamaan pikkuhiljaa päätään, mutta sain sen vielä vaiennettua hiljaiseksi. Tiesin, että jonain päivänä se vielä sieltä räjähtää, mutta vielä ei ollut sen aika. Oli vielä tärkeämpää tekemistä.

Sitten tuli se aamu. Hautajaispäivän aamu.