Olin levinnyt shokissa sohvalle. Osasin jollain ihmeen konstilla soittaa vanhemmilleni. Huusin hysteerisesti puhelimeen !

- Minulta viedään vielä toinenkin lapsi !!! Pojallakin on joku syöpä !

Äitini käski rauhoittua, puhui niin rauhoittavalla ja käskevällä äänellä, että oli pakko uskoa. Isäni lähtisi meidän kuskiksi. Minulla ei auto olisi käsissä pysynyt.

Laitoin pojalle viestin koulupäivän aikana. Käskin tulemaan heti parkkipaikalle viimeisen tunnin jälkeen. Meidät oli käsketty välittömästi keskustelemaan hänen lääkärinsä kanssa. Poika kysyi viestillä, että ei kai vaan mitään pahaa. Vastasin, että ei ainakaan mitään hyvää, varaudu kaikkeen.

Soitin pitkälle miehelle töihin. Hän käski olla huolehtimatta, ei siellä mitään olisi. Vastasin, että hän on ainoa epärealisti, joka ei tiedä mitä tämä tarkoittaa. Tottakai pojalla on syöpä, mutta enää on kyse siitä mikä syöpä. Suutahdin.

Pari tuntia kului madellen. Vihdoin istuin apukuskin paikalla, mutta niin voimattomana. Poika tuli vaitonaisena autoon. Isäni vahva olotila kannatteli meitä. Isä hoitaa aina kaiken, ehkä tämänkin. 

Kävelimme pojan kanssa hiljaa sairaalan mäkeä ylös. Ei ollut mistä puhua. Keskityimme vaan siihen, mitä seuraavan puolen tunnin aikana tapahtuisi. Poika oli niin totinen ja hiljaa. Ilmoittauduimme hoitajalle ja hän lähti heti sanomaan lääkärille, että saavuimme. Käski vielä hetken odottaa odotustilassa.

Hoitaja saapui ja käski tulla lääkärin huoneeseen juttelemaan. Jalat löivät seis, enkä ensin liikkunut. Viimeksi lääkärin huoneessa jutellessa sanottiin, että lapseni tulee kuolemaan kahden viikon päästä. Mitähän nyt...? En halunnut kuulla...

Huoneessa oli kauheasti väkeä. Mitä nuo kaikki täällä tekevät..? Poika istutettiin lääkärin eteen, minä jäin kauemmas istumaan. Istuin kuin suojautuen tulevaan ; minulla oli sylissä takki ja laukku, minä niiden takana piilossa tätä lastia puristaen. 

Yksi näistä henkilöistä alkoi lukemaan patologin löydöksiä. Hän hymyili. Melkein jo kysyin, että mitäs helvetin hauskaa noissa tuloksissa hänen mielestään on, mutta sain kuin sainkin nielaistua sanani. Sitten lukija lähti huoneesta.

Poisleikatusta nestepatista oli löytynyt outoja soluja. Syöpäsoluja, jotka olivat pojan kilpirauhasesta lähtöisin. Hänellä oli kilpirauhassyöpä. Minun 15-vuotiaallani.

Ensin huokaisin mielessäni syvään. Olin pelännyt imusolmukesyöpää. Mutta syöpä kuin syöpä. Lääkäri alkoi puhumaan.

- Kilpirauhassyövässä on hyvät ennusteet. 

Minä räjähdin ! Osoitin sormella lääkäriä kiukkuisena.

- Älä sinä puhu minulle mitään ennusteista ! Meidän perheen ensimmäinen ENNUSTE makaa Ulvilan uudella hautausmaalla !!! Siinäpä sinulle ennuste !

- Tiedämme tilanteenne. Soitimme Tyksiin. Päivi-lääkäri oli kovin pahoillaan tilanteestanne. Saamme sieltä myös hoito-ohjeita, koska hän on noin nuori.

Rauhoituin vähän. Puristin sylissäni olevaa takkia kuin hengen hädässä. Kyyneleet valuivat vuolaina silmistäni, mutta minähän en itke saatana. Poika oli aivan hiljaa.

Vihdoin lähdimme huoneesta. Kävelimme vaitonaisina ulos. Pääoven edessä oli metallitolppia. Hetken mielijohteesta otin vauhtia ! Otin vauhtia kuin jalkapalloa potkaistessa ja potkaisin täysillä yhtää tolppaa ! Potkaisin vielä toisenkin kerran ja annoin kaikkien tietämieni kirosanojen tulla ! Kirosin, potkein ja karjuin, kunnes tajusin , että lapseni seisoo vieressä. Siinä se poikani katsoi, kun äitinsä kirosi ja potki keskussairaaran pääoven metallitolppia....

- Just niin , äiti. Veit sanat suustani.

Isäni ajoi auton oven eteen. Astuimme autoon.

- Isä, voitimme taas syöpäarpajaisissa. Ei vaan ollut päävoitto, oli kilpirauhassyöpä.

Isäni sanoi, että kyllä tästäkin selvitään. Isähän tietää kaiken.