Valokuvakirja-crop.jpg

Päivät kuluivat. Minä vaeltelin pitkin taloa. En tiennyt mitä tehdä. En tiennyt mihin mennä. En löytänyt paikkaani. Minua ei tarvittu. Olin täysin hyödytön. 

Pakokauhu valtasi mieleni. Isosisko tarvitsee minua! Minun pitää hoitaa ja huolehtia isosiskosta. Hän tarvitsee minua kovasti, hän ei pärjää yksin ! Minun on päästävä isosiskon perään ! Heti !!!

Ahdistus oli valtava. Tiesin, etten voi lähteä isosiskon perään. En saavuttaisi häntä enää riistämällä henkeäni ja lähtemällä perään, mutta tunne oli järkyttävä ja äärettömän vahva! Vain vahva järjen ääni sai minut pidettyä järjissäni ja tässä maailmassa. Istuin nojatuolissa, purin hammasta ja puristin käsinojia. Keskityin olemaan tässä hetkessä ja jokainen päivä odotin, että tunne vaimenee ja haihtuu pois. 

Jälkeenpäin kuulin, että tämä tunne kuuluu asiaan läheisissä hoitosuhteissa. Miksei kukaan varoittanut minua...?

Postista tuli isosiskon viimeiseksi työksi jäänyt valokuvakirja. Pakokauhu alkoi nousemaan vatsan pohjasta kohti aivojen viimeiseenkin sopukkaan...uskallanko avata kirjan ? Tulenko hulluksi ikävästä vai ihastelenko hänen taiteellisuuttaan ? Onko hän jättänyt jälkeensä jotain unohtumatonta valokuvan muodossa ? Onko hän jättänyt viestin minulle ? Edes vielä jonkun....

Olin irtisanonut isosiskon opiskelijaboksin. Tyhjentämisen aika oli käsillä. En pystynyt tyhjentämään asuntoa, hänen unelmaansa. Rikkomaan ja repimään pois tavara kerrallaan. Minut valtasi pakokauhu... Muut tyhjensivät asunnon, minä en.

Tilasin hautakiven. Minut valtasi pakokauhu. Onko tämä nyt ainoa mitä minulla on lapsestani jäljellä ? Kylmä kivi? 

Juniori aloitti ekaluokan. Hän vietti päivät jossain muualla kuin silmieni alla. Minut valtasi pakokauhu. Mitä jos hänelle tapahtuu koulupäivän aikana jotain? Ehdinkö pelastamaan hänet ? En voinut päästää häntä koulumatkoille yksin - en seuraavaan neljään vuoteen. En kestäisi, jos hänellekin tapahtuisi jotain pahaa. 

Minun oli järjestettävä lapseni perunkirjoitus. Joutuisin istumaan siellä ritirinnan ihmisen kanssa, joka hänet hädän hetkellä hylkäsi. Pakokauhu. Pystynkö hillitsemään itseni vai annanko raivon vallata itseni ? Kerronko miten lapsi itki sängynpohjalla hylätyksi tulemista vai kerronko viimeisistä hetkistä ? Vai annanko syvän, hiljaisen halveksunnan tulla ..?

Sitten saapui lokakuu 2012. Poika oli menossa keskussairaalaan leikkaukseen. Kaulalta poistettaisiin nestepatti, joita ihmisille jää aina silloin tällöin muistutukseksi sikiökauden "kiduksista". Nämä joskus täyttyvät nesteellä ja usein leikataan pois. Halusin sen patin pois ja poika oli matkalla leikkaukseen. Tuntui pahalta jättää hänet sinne, mutta kyllähän nuorimies siellä parjäisi. Äidin rakas 15-vuotias reipas nuorimies. Pakokauhu vaani olkani takana, mutta tiesin pojan pärjäävän. Uskalsin jo hieman huokaista. 

Leikkaus oli ja meni. Toipuminen oli kovassa vauhdissa ja odotimme muutaman viikon päästä lääkäriaikaa, jolloin kuulisimme lääkärin loppukommentit asiaan. 

Puhelin soi. Outo numero. Vastasin. Sairaanhoitaja soitti keskussairaalasta.

- Poikanne oli kaksi viikkoa sitten leikkauksessa. Patologin tulokset ovat saapuneet. Voitteko tulla  keskustelemaan niistä lääkärin kanssa, mielellään heti tänään. Ottakaa poika mukaan.

Puhelu loppui.

Sitten en muista mitään muuta kuin tuskanhuutoni.

Pakokauhu.