Palasin aamulla keskussairaalaan lastenosastolle katsomaan poikaani. Huoneeseen tuli lastenlääkäri. Hän laittoin päänsä hassusti kenoon ja puhui minulle kuin vähä-älyiselle. Ärryin jo pelkästä puhetyylistä.

- Nyt täytyisi vielä sinnitellä se puolitoista viikkoa 

- SINNITELLÄ ?!?!?!? Katso minun poikaani ! Kerropas minulle miten tuollainen raato sinnittelee vielä puolitoista viikkoa ?!?!

Minulla oli jo ääni noussut, silmäni leiskuivat ja osoitin sängynpohjalla makaavaa poikaani, joka oli niin väsynyt ja umpiunessa. Sydämen valvontalaite piippaili omaan tahtiinsa. 

- Me tiedämme teidän tilanteenne. Meillä olisi äidille psykologia tarjolla

- No onpas hyvä, että tiedätte tilanteemme, mutta tässä ei kuule nyt psykologeja tarvita ! Te hoidatte minun poikani nyt kuntoon !

Hiljaisuus.

- Mutta kun Tyksin lääkärikin käski vaan sinnittelemään.

- Minä tiedän, että pojan labra-arvot ovat nyt sitä mitä tarviikin olla, että voidaan antaa radiojodihoito. Sille ei ole enää mitään estettä. 

Ilme. Tuon lääkärin ilme, joka kertoi, että mistä hemmetistä tiedän ne labrat. Vaan minäpä tiesin. Minähän olin jo yhden syöpälapsen äiti, joka on lukenut labratuloksia puolitoista vuotta. Minä kuulin ne labratulokset Raakelilta, mutta tämä lääkäri niitä ei olisi kertonut. Minun poikaani olisi kituutettu sängyn pohjalla puolitoista viikkoa taju kankaalla umpiunessa. 

- Me keskustelemme sisätautilääkärien kanssa. 

- Hyvä, keskustelkaa vaan ja keskustelkaakin sitten niin, että kun tulen iltapäivällä takaisin, niin tiedän, että radiojodihoito alkaa ensi viikolla.

Osoitin poikaa sormellani.

- Tiedätkö, tuota poikaa TE ette minulta tällä touhulla tapa. Ettäs sen tiedätte. 

Lääkäri nielaisi. Lähdin huoneesta rivakoin askelin. Olin luultavasti aika pelottava näky poistuessani osastolta, koska hoitajat väistyivät. Anteeksi, teille en halunnut pahaa. Halusin vain pelastaa poikani ja pitää hänen puoliaan, koska hänellä ei muita puolustajia nyt ole. 

Tulin iltapäivällä takaisin. Radiojodikapseli oli laitettu tilaukseen Saksasta ja hoito annettaisiin seuraavalla viikolla. Sisätautilääkärit olivat olleet ihmeissään, miksi asiaa oltaisiin viivytelty. Murrosikäisen nuoren keho tekee omia temppujaan, eikä kestä niinkuin aikuisen keho. Ajoitus oli siis oikea. Minä olin oikeassa. Minä olin saanut silti paskan äidin leiman, mutta sepä ei minua paljon haitannut. Pääasia, että poika saadaan kuntoon.

Tuli radiojodihoidon aika. Poika majoittui osastolle paksuseinäiseen huoneeseen ja joutuisi linnoittautumaan sinne muutamaksi päiväksi, jotta säteilyarvot laskisivat ja hän voisi kotiutua. 

Käytäväää pitkin tuli hassunnäköinen vanha mieslääkäri. Kulmakarvat olivat ylöspäin kiharalla kuin huuhkajalla. Lempeä hymy huulillaan hän lykki hassunhauskaa lyijyistä pikkukärryä kohti pojan huonetta. Hänellä oli painavan näköinen lyijyessu päällään. Minua pyydetiin poistumaan, ennenkuin lyijykapseli avattiin ja poika nielaisisi radiojoditabletin. Hyvästelin pojan ja lupasin soitella monta kertaa päivässä. 

Hoitaja mietti huolissaan käytävällä, että mitenkähän tuollainen nuori poika kestää olla "kopissa" muutaman päivän yksinään. Pysähdyin. Katsoin hoitajaa hymyillen.

- Hyvin. Hyvin hän kestää. Hän on kestänyt jo paljon pahempaakin. Hän on vahva. Hän on minun poikani ja minä tiedän, että hän kestää. 

 

Hyräilin matkalla parkkipaikalle. Minulla on sama hassu tapa hyräillä virsiä, kuin edesmenneellä mammallani. Opin varmaan tavan pienenä siinä helmoissa oleillessa. 

Herra kädelläsi asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan....

 

Oli pitkästä aikaa tunne, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jaksa, poika, jaksa. Kohta olet taas kotona meidän kanssa.

Hymyilin marraskuisessa rumassa säässä. Aurinkoa ei tarvittu.