J%C3%A4rvi2.jpg

Poika pääsi kotiin ja säteili vielä pari päivää. Sitten alkoi thyroxin-lääkitys ja hän palasi koulun penkille. Kaverit tiesivät, opettaja tiesi, moni tiesi. Arvet kertoivat.

Poika kävi samalla tutulla lääkärillä vielä kerran leikkauksen tiimoilta. Lääkäri kysyi, että onko hänellä jotain kysymyksiä vielä mielessä.

- Joo. Pääsenkö mä armeijaan ?

Poikani, 15-vuotias miehenalku, mietti armeijaa. Tottakai hän mietti, se oli tulevaisuutta. Hän mietti tulevaisuutta. Olin hyvin huojentunut. Hartiani olivat inan kevyemmät.

Puheterapeutti oli antanut kotiläksyksi paljon ohjeita, millä poika voisi yrittää saada äänensä kuntoon ja äänihuulet toimimaan kuten ennenkin. Mitään taetta ei silti ollut äänen palautumisesta. Poika tyynen päättäväisesti ilmoitti, että aikoo saada äänensä kuntoon. Sen jälkeen alkoi kuulua yläkerrasta hänen huoneestaan hyvin erikoisia ääniä usemman kerran päivässä : Perin erikoisia huudahduksia, veden pörinää ja pulputusta pojan puhallellessa vesikulhoon pillillä. Puheterapeutin jumppaohjeita noudatettiin kirjaimellisesti, eikä minun tarvinnut niistä kertaakaan hänelle mainita. Viikko viikolta hänen äänensä alkoi selkiintymään ja kirkastumaan.

Hänelle oli annettu myös komennus käydä nuorisopsykiatrian poliklinikalla keskustelemassa, koska paljon oli tapahtunut nuoren ihmisen elämässä. Sinne hän meni kuuliaisesti keskustelemaan, kun oli kerran käsketty. 

Kaksi kuukautta leikkauksesta puheterapeutti ilmoitti, että pojan ääni on kunnossa. Puheterapeuttia ei siis enää tarvittu. Äänen jumppaus oli tuottanut parhaan mahdollisen tuloksen. Sekä henki että ääni kulkivat molemmat hyvin.

Myös kaksi kuukautta leikkauksesta rauhallinen, vanhempi sairaanhoitajamies soitti nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Hänen mielestään pojan asiat olivat niin hyvin olosuhteisiin nähden, ettei käyntejä siellä tarvittu. Hän kehui poikaa ja nauroi, ettei nyt rasiteta poikaa väkisin pakkokäynneillä, kun niitä ei sillä hetkellä kerran tarvittu. Neljä kertaa poika siellä oli käynyt, kun "kerran oli käsketty". 

Nyt vain annettiin pojalle aikaa palata sellaiseen elämään, kuin se meidän perheessä ja hänellä oli mahdollista. Hän oli elossa ja jäisi eloon. Hänen täytyisi saada jäädä myös henkisesti eloon.

Sitten kuin taivaan lahjana sain uuden työpaikan. Aloitin siinä tammikuussa 2013. Oli ihanaa saada arkeen jotain muuta kuin kotona maleksiminen. Työ oli ammatillisesti haastavaa ja se työpaikka olikin siinä kohtaa täydellinen lottovoitto.

Vain yksi tulevista kollegoista tiesi etukäteen mitä meillä oli ollut, ei kukaan muu. Oli hienoa olla töissä paikassa, jossa sai olla ihan vain oma itsensä oman ammatillisen osaamisensa kanssa. Sain olla kuin kuka tahansa muukin heistä. En ollut päivän aikana se, kenen lapsi oli kuollut. Työyhteisö oli hyvin miehinen, eivätkä miehet onneksi puhu kotiasioista töissä niin kuin me naiset. Se oli minun pelastukseni. Sain olla minä ja minun täytyi vain osata työni.

Vuosi 2013 ei tuntunut miltään. Työt loppuivat ja työnhaku jatkui. Mietin ja ajattelin, että miltähän pitäisi oikein tuntua. kun lapsi on kuollut. Minusta ei tuntunut yhtään miltään. Olin tyhjä kuin koliseva tynnyri. Mikään ei tuntunut miltään. Ei tuntunut suru, ei ilo, ei mikään. Joka aamu heräsin siihen, että mietin tuntuuko miltään. Ei tuntunut. Mikään ei maistunut miltään. Mikään ei haissut miltään. Oli kylmä tai kuuma, niin ei tuntunut miltään. Vaelsin vain päivästä toiseen ja mietin, miltä pitäisi tuntua. Ei ainakaan tältä - kylmältä, elottomalta, tunnottomalta. 

Sitten tuli vuosi 2014. Sitten alkoihin tuntua ihan kunnolla.