(kuva Veera K)

Paljon on vettä virrannut Kokemäenjoessa isosiskon sairastuttua ja kuoltua. Paljon on tapahtunut ja elämäntilanteet muuttuneet ystävienkin kesken. Niinhän ne muuttuvat ihan normaalistikin, saatika suurten elämänmullistusten ja surujen  jälkeen. Aina vaan ei tiedä miksi.

Olen aina ollut itsenäinen. En ole tarvinnut siihen ystäviä, että menen konserttiin, elokuviin, harrastuksiin tai tilaisuuksiin. Pystyn menemään minne vaan ihan yksinkin ja nauttimaan, mutta ystävän kanssa on tietenkin mukavampaa ja erityisen antoisaa on keskustella ajatuksista tapahtumien jälkeen. Näistä jää aina ihania muistoja.

Mihinkään porukkaan en enää kuulu. En ole pitkään aikaan kuulunut. En kuulu vanhaan opiskelijaporukkaan, en vanhoihin työporukoihin, en harrastusporukoihin, en mihinkään. Miksi ? Ehkä olen sen itse saanut aikaan, tahtoen tai tahtomattani, en tiedä. Tai sitten en ole se hauskin jätkä, mikä on pakko saada aina mukaan olemaan suuna ja päänä ryhmähengen nostattajana.

Ehkä ei ole helppo pyytää mukaan ilonpitoon syöpälapsen äitiä. Eikä ainakaan silloin, kun se lapsi on kuollut. Eikö muusta sitten voida puhua kuin syövästä tai sairaudesta ? Eikö muusta voida puhua kuin lapsen kuolemasta ? Jos minulta kysytään, niin kyllä voidaan ja mielellään todellakin voidaan puhua muista asioista. Voidaan saunoa, ryypätä ja rällätä, tehdä ruokaa ja syödä sitä vatsamme täyteen, kikattaa aamunkoittoon tai tanssia baarin pöydällä, kunnes käsketään alas. Voidaan juoda kahvia ja harrastaa keittiöpsykologiaa, tehdä käsitöitä ritirinnan, voidaan lenkkeillä tai aloittaa uusi harrastus. Helppoa kuin heinänteko. Minä en ole siihen tehnyt kynnystä. Ovatko muut ...?

Jos kerran menet kieltäytymään kutsusta, kun tilanne ilonpitoon on vielä liian karvas, niin toista kutsua ei koskaan enää tule. Tilallesi on valittu hauskempi ihminen. Se sattuu. Silloin olet totaalisesti ilmaa.

Olen myös itse joutunut rajaamaan ystäväpiiriäni. Minulla ei ollut voimaa, aikaa eikä energiaa ratkoa ja kuunnella sellaisia ongelmia, joihin ei tarvita kuin tavallista arjensietokykyä. Minulla ei ollut voimaa kuunnella kropan krempoista liikuntaa harrastamattomilta ihmisiltä, kun oma selkä särki viisi pirullista vuotta , vaikka mitä olisit tehnyt. Minulla ei ollut voimaa toimia terapeuttina asioihin, joihin ammattiauttajalla olisi ollut työkaluja, ei minulla. Minulla ei ole voimaa luoda sitä kotilieden lämpöä toiselle, kun itse sitä eniten tarvitsin.

Ja vihdoin kun alat luottamaan maailmaan ja ihmisiin ja että elämä kantaa, niin sieltä tulee sitten kuitenkin se puukko selkään. Se tulee arvaamatta, syyttä. Se tulee ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä, että olen jo osani saanut elämän paskasaavista. Kateellisia ? Ilkeitä ? Itse epävarmoja ? En tiedä, enkä enää edes välitä. Sen takia sulkeuduin taas kuin simpukka, vain omiini luottaen. 

Sitten on nämä, jotka ovat jäljellä. Ovat katsoneet minua hyvinä ja huonoina päivinä, puheliaana ja mykkänä, avoimena ja sulkeutuneena. Miksi ? En tiedä. Velvollisuudentunnosta ? Loojaalisuudesta ? Säälistä ? Vai siksikö, että tosi ystävyys ei kaatunut siihen, vaikken ollutkaan se hauska tyyppi kaikkina näinä vuosina. 

Kaikki nämä vuodet kestänyt ystävyys on armollisuutta. Se on lempeyttä, ymmärtäväisyyttä, anteeksiantoa, kärsivällisyyttä. Se on ollut odotusta, että löydän itseni uudelleen ja tiedän taas kuka olen.

Saan ystäviltäni paljon ja toivottavasti heille myös jo annan. He ovat erilaisia, samanlaisia, viisaita, hauskoja ja nautin antoisista hetkistä heidän kanssaan.

Se mitä on vielä jäljellä, siitä pidän lujasti kiinni.