Minä en muista kuka olin ennen isosiskon sairastumista. En tiedä kuka olin, kun isosisko sairasti ja minä katselin vierestä osamaatta olla muuta kuin äiti. Ehkä olin se sama kuin aiemminkin. 

Minä en muista millainen olin ennen isosiskon kuolemaa. En ainakaan samanlainen kuin nyt, koska osa minusta kuoli pois hänen mukanaan silloin kesäisenä aamuyönä. Osa minusta kuoli pois, mutta en tiedä mitä. Sen ainakin tiedän, etten ole enää se sama ihminen kuin ennen. Se ihminen, mitä en enää edes muista. 

Mitä minun edes pitäisi olla ? Jotain muutakin myös kuin äiti ja vaimo ? Minun pitäisi olla minä itse, mutta mistä minä tiedän kuka minä olen. Sen ainakin tiedän, että kuolemaakin pahempi on se, jos ei ole koskaan uskaltanut elää. Elän vahvasti jokaisen päivän. Elän myös haparoiden jokaisen päivän.

Minä olen kävellyt paljon ja miettinyt. Olen vain kävellyt, kävellyt, kävellyt ja ajatellut. Olen kävellyt vesisateessa, tuulessa, tuiskussa, lumisateessa.  Olen kävellyt myrskyssä ja myräkässä pipo silmillä ja sadetakki päällä. Ja ajatellut.

Auringonpaisteessa en ole kävellyt. Kaikki muut saivat kävellä auringonpaisteessa, koska he olivat iloisia ja onnellisia.

Kävelin vaikeissa ja raskaissa maastoissa. Vain se helpotti tuskaa. Vain se helpotti painekattilaa tyhjäksi. Vain kunnon vastus antoi minun haastaa, revitellä, päästää kaiken pahan ulos. Toisinaan hoin joka askeleella Helvetti, helvetti, helvetti......

Olin kuin Forrest Gump. Walk, Taina, walk ! Ja Taina käveli. Niin kauan kävelin, kun olin ajatellut  tarpeeksi.

Se aavistus minusta, mitä nyt on, on jotain aivan uutta ja jotain luultavasti sitä vanhaa. Päivä päivältä tutustun itseeni enemmän. Olen jälleen vahva , päättäväinen ja määrätietoinen. Mutta olen myös sellainen, jollainen en haluaisi olla. En uskalla tuntea. Ehkä joskus jonain päivänä... 

 

Tämä oli minun tarinani. 

Tämä oli minun tarinani takaisin elämän reunaan kiinni. Tämä oli tarina siitä, että vaikka hirveimmistä hirvein osuu kohdalle, siitä voi päästä eteenpäin. Tahdonvoima, elämännälkä, peräksiantamattomuus, hyväksyminen, mukautuminen, jatkaminen...

Ensin täytyy käydä pohjalla, jotta tietää miltä tuntuu selvitä sieltä ylös, takaisin reunalle. Yltä päältä ryvettyneenä ei ole muuta kuin minä itse, joka on kohdattava. Ei ole tekosyitä, ei selityksiä. Mitä minä haluan ? Mihin minä pystyn ? Mitä aion tehdä ? Vai luovutanko ?

Päivässä ei kulu hetkeäkään, ettenkö muistaisi, että minulla oli se kolmaskin lapsi. Hän ei enää ole, mutta hän oli. Hymyilen ja muistelen. Meidän oma hetki.

Miksi minä ? Miksi isosisko ? Mitä jos ? Entä jos ? Kysymyksiä, joilla en halua itseäni kiusata. Niihin ei ole vastauksia.

Jos joku lyö minua  poskelle, en käännä enää hänelle toista. Käännän hänelle selän ja kävelen pois. Olen enemmän voittaja kuin hän.