Syyskuu22012%20038.jpg

Miksi joku selviää kaikesta ja joku toinen taas ei ? Miksi joku jää paikoilleen seisomaan ? Miksi joku tippuu syvään, mustaan monttuun, josta ei pääse kiipeämään enää takaisin ylös ?

Olemme kaikki erilaisia, eikä meitä voi verrata. Niinpä en ole koskaan verrannut meitä syöpälasten vanhempiakaan, miten olemme käyttäytyneet, tunteneet tai kestäneet lastemme sairastamisen, osastoelämän tai lapsemme kuoleman. Ei ole voittajia, eikä häviäjiä. Kaikki olemme velloneet siinä samassa upottavassa suossa. 

Kaikki se vaan on silti näkynyt. Osastolla on näkynyt, kun vanhemmat saavat tiedon lapsen sairastumisesta ja diagnoosista. Joku oli kuin jäämies, toinen tippui jaloiltaan. Osastolla on näkynyt, kun jonkun pikkupotilaan hoidot alkavat tehota. Joku itki vuolaasti helpotuksesta, toinen hymyilee onnellisena. Osastolla on näkynyt, kun jonkun lapsi sai kuolemantuomion. Joku sulkeutui potilashuoneeseen, joku toinen taas halusi muiden läheisyyttä ja lohdutusta.

Kaikki tavat ovat inhimillisiä. Kaikki tavat toimia kuvastavat meitä vanhempia, äiteinä ja isinä, ihmisinä, persoonina. Tai sitten ei; joskus saatoimme käyttäytyä hyvinkin odottamattomalla tavalla jopa meille itsellemme. Nauru pääsi odottamattomassa kohtaa. Itku tuli ilosta.

Olen paljon lukenut tekstejä siitä, että miksi joku selviää surustaan ja traumastaan, joku toinen taas huonommin ja joku ei ollenkaan. On sallittua olla yhtä monta tapaa surra, kuin on surijaakin. Ulkopuolinen ei voi tulla neuvomaan omaa surutyötä ja tapaa surra. Siinä kohtaa saa olla itsekäs ja tehdä se sillä syvyydellä ja intensiteetillä,kuin oli suhde kuolleeseen henkilöönkin.

Eräs alan ihminen kertoi, että traumasta ja raskaasta surusta selviävät parhaiten ne persoonat, jotka autiolle saarelle joutuessaan keksivät keinoja selviytyä. Selviytymiskeinojen keksiminen vie ihmisen keskittymisen eteenpäin siirtymiseen, eloonjäämiseen.

Minä olen luultavasti sitten se tyyppi, joka autiolle saarelle joutuessaan jäisi henkiin. Olen keksinyt keinoja, jolla jäin henkiin isosiskon kuoleman jälkeen. Vaikka välillä teki niin pahaa, että sisuskalut kääntyivät väärinpäin, olin jo keksinyt keinon selvitä huomiseen. Keksin keinot jaksaa hengittää. Keksin keinot itseni purkamiseen ja myöhemmin lataamiseen. Keksin keinot, millä selvisin työelämään takaisin ja jaksan arjen. Keksin keinot miten jaksan keskittyä poikaan ja junioriin täysillä. Keksin keinot, miten rauhoitin oman elämäni ja perhe-elämämme meille sopivaksi. Keksin keinot, miten siistin ympäristöäni energiasyöpöistä. Keksin keinot olla liikaa hukuttamatta suruani töiden tekoon. Päätin elää.

Entäs ne tyypit, jotka jäävät autiolla saarella seisomaan tumput suorina ? Eivät löydä suojaa, eivät polttopuita, eivät ruokaa eivätkä juomavettä. Seisovatko he yksin autiolla saarella osaamatta tehdä mitään ? Seisovatko niin kauan, kunnes kuihtuvat pois ? Näkevätkö muut heidän avuttomuuden ja hädän ? Kuinka kauan toisten apua tarvitaan, ennenkuin he alkavat selviämään ja löytävät keinonsa ?

Minun on kova ikävä isosiskoa. Minulla ei mene minuuttiakaan, ettenkö miettisi isosiskoa. Mutta minä selvisin. Joka kerta peiliin katsoessani päässäni kaikuu lause "Minä selvisin". Minä selvisin nyt, mutta minäkin voin romahtaa vielä minä päivänä hyvänsä ilman että varoituskellot edes soivat. 

Tässä kisassa ei ole voittajia. Me kaikki kohtalotoverit olemme hävinneet jokainen aivan liikaa.