Koet kaiken vielä vahvuutena. Näin oli tokaistu kohtalotoverille, jonka lasta hoidetiin samalla osastolla kuin isosiskoa. Hänen lapsellaan taudin kuva oli hyvin synkkä. 

Irvokas lause, mitä maistelimme moneen kertaan ja monesta eri näkökulmasta. Erittäin irvokas lause heittää lasten syöpäosastolla elävälle äidille, joka pelkäsi lapsensa hengen puolesta. Aloimme yteistuumin vihaamaan lausetta. Halveksimme sitä, syljimme sen päälle. Törkeää, loukkaavaa, tyhmää. Näin me sen tuomitsimme. Lause siirrettiin muiden irvokkaiden lohdutuslauseiden joukkoon. Sen oli sanonut ihminen, joka ei meidän mielestämme tiennyt tästä maanpäälisestä helvetistä yhtään mitään.

Kului vuosia. Lause kummitteli päässäni. Mitä ihmettä sen sanoja oli halunnut kertoa ? 

Sitten tuli päivä, jolloin ymmärsin. Lause oli jalostunut päässäni ja kohdannut sen merkityksen. Siis se vihattu lause, mille nauroimme ja itkimme vuorotellen. Se irvokas lause kääntyi elämässäni nurinniskoin.

Koen vahvuutena sen, miten elän eläämäni nykyään. Vahvuutena elää, elää täysillä. Se elämä, mitä minulla on tässä ja nyt, koen ja elän hyvin vahvasti . Nautin hetkistä, joita minulle on annettu ja ihmisistä , joita on tielleni siunaantunut. Nautin auringonnoususta ja -laskusta, nautin yöstä ja tähtitaivaasta.

Minulle tuli vahvuutta elää elämä siinä mittapuussa, kuin se luultavasti täytyy elää. Olisinko muuten vain luistellut kaiken läpi ja jättänyt kaiken kauniin ja tärkeän huomaamatta ? 

Vaikka minulta jotain niin kaunista vietiin, elän siitä huolimatta elämääni rikkaana, kiitollisena, nöyränä, ei itsestäänselvyytenä. Minä opin kerrasta.