Uni auttaa. 

Näin olen sanonut lapsilleni aina ihan pienestä pitäen. Uni auttaa ja huomenna on parempi mieli. Äiti silittää uneen ja huomenna on takuulla parempi mieli, usko pois. 

Uni auttaa, hoki poikanikin pienen pienenä miehenalkuna, kun räkä vielä valui nenästä viimeisten itkujen jälkeen. Niin se uni auttoi aina minuakin.

 

Unessa tapaan Veeran usein. Hän tulee sanomaan, että sairaus on pois eikä hän kuolekaan. Oi ihanuus, mikä uutinen! Hänellä onkin kaikki siis ihan hyvin sittenkin ja elämä jatkuu. Ihmettelen kuitenkin aina unessa, miksi hän näyttää silti sairaalta. Hiukset ovat lyhyet ja silmänaluset ovat mustat. Mutta eihän se väliä ole; hän jää eloon ja elämä jatkuu. Ihanaa!

Sitten herään. Muistan unen tuoreeltaan. Veera onkin tervehtynyt ja jää eloon, niin lääkäritkin olivat sanoneet. 

Mutta ei jääkään. Veera on kuollut. Edelleen on kuollut ja pysyy kuolleena. 

Se ihana onnen tunne valahtaa kurkkua kuristavaksi, hirveäksi oloksi. Toivo oli - ja meni, jälleennäkemisen riemu myöskin. Suuri rakkaudentunne myrkyttyy rinnassani kitkeräksi oloksi, katkeruudeksi.

Makaan selälläni sängyssä. Itku kuristaa kurkkua. Paha olo rinnassa. On silti noustava, menetys taas liian tuoreena mielessä.

Paha olo on koko päivän. Se ei lähde, vaan se painaa rintaa koko päivän. Itkettää, suututtaa, eikä jaksa kenellekään sitä kertoa. 

Tulee ilta. Uni parantaa. Siihen on vaan uskottava.