tiistai, 21. marraskuu 2017

Kohti unelmaani läpi harmaan kiven

Vuosi 2014 alkoi suurin toivein. Kyllä se elämä tästä sitten pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

Alkuvuodesta meidät saavutti suruviesti, kun pitkän miehen ja minun koulukaveri menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään. Samassa kylässä varttuneina ja samaa kyläkoulua käyneinä kaikki olivat poikkeuksetta kavereita keskenään. Niin oli hänkin kaikkien tuntema ihana ja iloinen ihminen. Kolahti lujaa. Suru täytti sydämen. Olemmeko oikeasti jo sen ikäisiä, että kuolo korjaa jo ikätovereitammekin ...?

Kevään aikana kävi selväksi, että lasten syöpäosastolta rakas tyttö oli vääjäämättä menossa kohti loppuaan. Soturi Reunanen joutui suuresta sisustaan huolimatta antamaan periksi sairaudelleen, joka oli iskenyt liian lujaa uusiksi kaiken hyvän jälkeen. Kävin katsomassa Soturia vielä huhtikuussa. Hän kuoli toukokuun lopussa. Kesäkuun alussa istuin kirkossa todistamassa, miten kohtuuttomalta näyttää 7-vuotiaan arkku. 

Tämän perään menehtyi osastolta toinen samanikäinen poika. Sama sairaus kuin isolla siskolla, mutta loppu oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja kaunis. Tässä kohtaa loppuivat jo sanat.

Sitten kuoli pitkän miehen läheinen sukulaistäti myöskin pitkälliseen sairauteen. Taas katsoin vierestä toisen surua itsekin surullisena osaamatta sanoa niitä oikeita sanoja.Istuin jälleen hautajaisissa.

Parin viikon päästä kuoli tärkeä ja erityisen merkityksellinen ystäväni moottoripyöräonnettomuudessa. Kesä oli kauneimmillaan ja minä kävelin koiran kanssa peltotietä ja huusin tuskaani. Nyt sattui ja lujaa. Hautajaisiin en pystynyt menemään, haudalle kylläkin.

Seuraavassa kuussa menehtyi odottamatta pitkän miehen sukulaismies, läheinen ja merkityksellinen hänkin. Saatoimme hänetkin viimeiselle matkalle. Surin vainajaa ja surin pitkää miestä, koska näin miten hän hiljeni hiljenemistään. 

Heinäkuun lopulla sanoin pitkälle miehelle, että nyt tiedän mitä tarkoittaa kun takki on tyhjä. Se oli niin tyhjä, etten tiennyt enää miten sen täyttäisi. Niin se oli hänelläkin.

Sittten sain kutsun kaveriporukan mökkireissulle elokuussa. Kieltäydyin, En jaksanut, enkä jaksanut olla kiva enkä ainakaan hauska. Sain muualta kuulla olevani rasittava näiden kaikkien juttujeni kanssa. Oltiin suorastaan "vittuuntuneita touhuihini". Niin, hauska ihminen ei ollut enää hauskaa seuraa. Hän on ilonpilaaja

Koko vuoden yksi ystävyyssuhteeni oli rakoillut rajusti. En pystynyt enää kovinkaan hyvin antamaan empatiaa elämän tavallisille takaiskuille, jotka tarvitsevat vain tavallista arjensietokykyä. Tämä jäyti ajatuksissani. Miksi ? Miksi minun täytyy venyä tai olla empaattinen, kun en jaksa ihan juuri nyt ? Miksi muut ystävät antoivat minun kärsivällisesti olla juuri sellainen mölli kuin olin ? Enhän ollut enää se sama ihminen kuin ennen olin ollut. Lapseni oli kuollut. Minä sain olla epäsosiaalinen törppö, joka yritti alkaa pikkuhiljaa yhteiskuntakelpoiseksi taas askel askeleelta. Minulta ei vaan voinut vaatia juuri sitä samaa kuin ennen, koska ihan yksinkertaisesti en ollut enää se sama ihminen kuin ennen. 

Koko vuoden kehoni oli antanut  merkkejä, että kohta pamahtaa jostain ja lujaa. Pamahti sitten selästä ja lujaa. Kaksi välilevyä ilmoitteli huonosta tolastaan erittäin voimaakkaasti. Selkäsäryt olivat alkaneet heti tammikuussa 2011, kun isosisko sai diagnoosin. Asialle ei näyttänyt tulevan vieläkään loppua, vaan säryt jatkuivat entistä kovempina. Alituinen särky alkoi pikkuhiljaa menemään korvien väliin. Tämän lisäksi kun molemmissa lonkissa oli limapussitulehdus ja sen lisäksi iskias, niin postin noutaminen laatikosta ilman kivun aiheuttamia kyyneleitä olisi ollut juhlapäivä. Lääkärin mukaan olisin ollut vieläkin huonommassa kunnossa, jos en aina olisi ollut ahkera liikuja. Säryt siivittivät elämää läpi vuoden.

Ihana naislääkäri oli pyytänyt minut tutkimuspedille makamaan ja käänteli jalkojani sinne tänne.

- Katsoin tietojasi.

- Jaha

- Sinulle on tapahtunut aika paljon.

-  No juu on kyllä.

Jalka laskettiin alas. Pysähdys. Katse minuun.

- Miten sinä oikeasti jaksat?

Hiljaisuus. Keräsin itseäni. Nieleskelin. Älä helvetti soikoon kysy miten minä jaksan! Jos minä nyt alan itkemään, niin siitä ei tule loppua.

- No juuri niin hyvin kuin kahden syöpälapsen jälkeen vaan voi jaksaa. Minut on nyt saatava kuntoon. 

Lääkäri jatkoi puhumista. Sanoi, että jos mieli jaksaa, niin keho ei ja toisinpäin. Minulla oli keho antamassa periksi, mutta tästä ei ollut suunta kuin ylöspäin.

Syksyllä oli edessä vielä iso urakka : Ammattikorkeakoulun lopputyö. Opinnot, jotka olivat jääneet puoleen väliin isosiskon sairastuttua. Opinnot, jotka melkein hautasin isosiskon myötä samaan hautaan. Veisin opinnot vaikka hartiavoimin loppuun,koska enää vain opinnäytetyö puuttui. Tämä oli minun unelmani. Opinnot olivat minun tavoitteeni parempaan työuraan. Luovuttaisinko kaiken noin vain...? No en todellakaan !

Lopputyö edistyi hitaasti, mutta varmasti.Oli muutama käynti vielä koululla, lopputyön julkaisulupa ja tutkinnon anominen. Vuoden viimeisenä päivänä 2014 minusta tuli metsätalousinsinööri. Ai saakeli soikoon, tuntui ihan äärettömän hyvältä !

Avasin kuohuviinipullon ja täytin lasini. Odotin illan rakkaita vieraita, monia lasien kilistyksiä ja vuotta 2015. 

Selvisin hengissä vuodesta 2014.

 

 

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Paluu takaisin jonkinlaiseen elämään

J%C3%A4rvi2.jpg

Poika pääsi kotiin ja säteili vielä pari päivää. Sitten alkoi thyroxin-lääkitys ja hän palasi koulun penkille. Kaverit tiesivät, opettaja tiesi, moni tiesi. Arvet kertoivat.

Poika kävi samalla tutulla lääkärillä vielä kerran leikkauksen tiimoilta. Lääkäri kysyi, että onko hänellä jotain kysymyksiä vielä mielessä.

- Joo. Pääsenkö mä armeijaan ?

Poikani, 15-vuotias miehenalku, mietti armeijaa. Tottakai hän mietti, se oli tulevaisuutta. Hän mietti tulevaisuutta. Olin hyvin huojentunut. Hartiani olivat inan kevyemmät.

Puheterapeutti oli antanut kotiläksyksi paljon ohjeita, millä poika voisi yrittää saada äänensä kuntoon ja äänihuulet toimimaan kuten ennenkin. Mitään taetta ei silti ollut äänen palautumisesta. Poika tyynen päättäväisesti ilmoitti, että aikoo saada äänensä kuntoon. Sen jälkeen alkoi kuulua yläkerrasta hänen huoneestaan hyvin erikoisia ääniä usemman kerran päivässä : Perin erikoisia huudahduksia, veden pörinää ja pulputusta pojan puhallellessa vesikulhoon pillillä. Puheterapeutin jumppaohjeita noudatettiin kirjaimellisesti, eikä minun tarvinnut niistä kertaakaan hänelle mainita. Viikko viikolta hänen äänensä alkoi selkiintymään ja kirkastumaan.

Hänelle oli annettu myös komennus käydä nuorisopsykiatrian poliklinikalla keskustelemassa, koska paljon oli tapahtunut nuoren ihmisen elämässä. Sinne hän meni kuuliaisesti keskustelemaan, kun oli kerran käsketty. 

Kaksi kuukautta leikkauksesta puheterapeutti ilmoitti, että pojan ääni on kunnossa. Puheterapeuttia ei siis enää tarvittu. Äänen jumppaus oli tuottanut parhaan mahdollisen tuloksen. Sekä henki että ääni kulkivat molemmat hyvin.

Myös kaksi kuukautta leikkauksesta rauhallinen, vanhempi sairaanhoitajamies soitti nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Hänen mielestään pojan asiat olivat niin hyvin olosuhteisiin nähden, ettei käyntejä siellä tarvittu. Hän kehui poikaa ja nauroi, ettei nyt rasiteta poikaa väkisin pakkokäynneillä, kun niitä ei sillä hetkellä kerran tarvittu. Neljä kertaa poika siellä oli käynyt, kun "kerran oli käsketty". 

Nyt vain annettiin pojalle aikaa palata sellaiseen elämään, kuin se meidän perheessä ja hänellä oli mahdollista. Hän oli elossa ja jäisi eloon. Hänen täytyisi saada jäädä myös henkisesti eloon.

Sitten kuin taivaan lahjana sain uuden työpaikan. Aloitin siinä tammikuussa 2013. Oli ihanaa saada arkeen jotain muuta kuin kotona maleksiminen. Työ oli ammatillisesti haastavaa ja se työpaikka olikin siinä kohtaa täydellinen lottovoitto.

Vain yksi tulevista kollegoista tiesi etukäteen mitä meillä oli ollut, ei kukaan muu. Oli hienoa olla töissä paikassa, jossa sai olla ihan vain oma itsensä oman ammatillisen osaamisensa kanssa. Sain olla kuin kuka tahansa muukin heistä. En ollut päivän aikana se, kenen lapsi oli kuollut. Työyhteisö oli hyvin miehinen, eivätkä miehet onneksi puhu kotiasioista töissä niin kuin me naiset. Se oli minun pelastukseni. Sain olla minä ja minun täytyi vain osata työni.

Vuosi 2013 ei tuntunut miltään. Työt loppuivat ja työnhaku jatkui. Mietin ja ajattelin, että miltähän pitäisi oikein tuntua. kun lapsi on kuollut. Minusta ei tuntunut yhtään miltään. Olin tyhjä kuin koliseva tynnyri. Mikään ei tuntunut miltään. Ei tuntunut suru, ei ilo, ei mikään. Joka aamu heräsin siihen, että mietin tuntuuko miltään. Ei tuntunut. Mikään ei maistunut miltään. Mikään ei haissut miltään. Oli kylmä tai kuuma, niin ei tuntunut miltään. Vaelsin vain päivästä toiseen ja mietin, miltä pitäisi tuntua. Ei ainakaan tältä - kylmältä, elottomalta, tunnottomalta. 

Sitten tuli vuosi 2014. Sitten alkoihin tuntua ihan kunnolla.

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Nyrkkiä pöytään

Silta.jpg

Palasin aamulla keskussairaalaan lastenosastolle katsomaan poikaani. Huoneeseen tuli lastenlääkäri. Hän laittoin päänsä hassusti kenoon ja puhui minulle kuin vähä-älyiselle. Ärryin jo pelkästä puhetyylistä.

- Nyt täytyisi vielä sinnitellä se puolitoista viikkoa 

- SINNITELLÄ ?!?!?!? Katso minun poikaani ! Kerropas minulle miten tuollainen raato sinnittelee vielä puolitoista viikkoa ?!?!

Minulla oli jo ääni noussut, silmäni leiskuivat ja osoitin sängynpohjalla makaavaa poikaani, joka oli niin väsynyt ja umpiunessa. Sydämen valvontalaite piippaili omaan tahtiinsa. 

- Me tiedämme teidän tilanteenne. Meillä olisi äidille psykologia tarjolla

- No onpas hyvä, että tiedätte tilanteemme, mutta tässä ei kuule nyt psykologeja tarvita ! Te hoidatte minun poikani nyt kuntoon !

Hiljaisuus.

- Mutta kun Tyksin lääkärikin käski vaan sinnittelemään.

- Minä tiedän, että pojan labra-arvot ovat nyt sitä mitä tarviikin olla, että voidaan antaa radiojodihoito. Sille ei ole enää mitään estettä. 

Ilme. Tuon lääkärin ilme, joka kertoi, että mistä hemmetistä tiedän ne labrat. Vaan minäpä tiesin. Minähän olin jo yhden syöpälapsen äiti, joka on lukenut labratuloksia puolitoista vuotta. Minä kuulin ne labratulokset Raakelilta, mutta tämä lääkäri niitä ei olisi kertonut. Minun poikaani olisi kituutettu sängyn pohjalla puolitoista viikkoa taju kankaalla umpiunessa. 

- Me keskustelemme sisätautilääkärien kanssa. 

- Hyvä, keskustelkaa vaan ja keskustelkaakin sitten niin, että kun tulen iltapäivällä takaisin, niin tiedän, että radiojodihoito alkaa ensi viikolla.

Osoitin poikaa sormellani.

- Tiedätkö, tuota poikaa TE ette minulta tällä touhulla tapa. Ettäs sen tiedätte. 

Lääkäri nielaisi. Lähdin huoneesta rivakoin askelin. Olin luultavasti aika pelottava näky poistuessani osastolta, koska hoitajat väistyivät. Anteeksi, teille en halunnut pahaa. Halusin vain pelastaa poikani ja pitää hänen puoliaan, koska hänellä ei muita puolustajia nyt ole. 

Tulin iltapäivällä takaisin. Radiojodikapseli oli laitettu tilaukseen Saksasta ja hoito annettaisiin seuraavalla viikolla. Sisätautilääkärit olivat olleet ihmeissään, miksi asiaa oltaisiin viivytelty. Murrosikäisen nuoren keho tekee omia temppujaan, eikä kestä niinkuin aikuisen keho. Ajoitus oli siis oikea. Minä olin oikeassa. Minä olin saanut silti paskan äidin leiman, mutta sepä ei minua paljon haitannut. Pääasia, että poika saadaan kuntoon.

Tuli radiojodihoidon aika. Poika majoittui osastolle paksuseinäiseen huoneeseen ja joutuisi linnoittautumaan sinne muutamaksi päiväksi, jotta säteilyarvot laskisivat ja hän voisi kotiutua. 

Käytäväää pitkin tuli hassunnäköinen vanha mieslääkäri. Kulmakarvat olivat ylöspäin kiharalla kuin huuhkajalla. Lempeä hymy huulillaan hän lykki hassunhauskaa lyijyistä pikkukärryä kohti pojan huonetta. Hänellä oli painavan näköinen lyijyessu päällään. Minua pyydetiin poistumaan, ennenkuin lyijykapseli avattiin ja poika nielaisisi radiojoditabletin. Hyvästelin pojan ja lupasin soitella monta kertaa päivässä. 

Hoitaja mietti huolissaan käytävällä, että mitenkähän tuollainen nuori poika kestää olla "kopissa" muutaman päivän yksinään. Pysähdyin. Katsoin hoitajaa hymyillen.

- Hyvin. Hyvin hän kestää. Hän on kestänyt jo paljon pahempaakin. Hän on vahva. Hän on minun poikani ja minä tiedän, että hän kestää. 

 

Hyräilin matkalla parkkipaikalle. Minulla on sama hassu tapa hyräillä virsiä, kuin edesmenneellä mammallani. Opin varmaan tavan pienenä siinä helmoissa oleillessa. 

Herra kädelläsi asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan....

 

Oli pitkästä aikaa tunne, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jaksa, poika, jaksa. Kohta olet taas kotona meidän kanssa.

Hymyilin marraskuisessa rumassa säässä. Aurinkoa ei tarvittu. 

 

 

maanantai, 9. lokakuu 2017

Romahdus

Kirosanasivu.jpg

Poika oli tutkittu ja kuvattu läpikotaisin. Koko muu keho oli puhtaana syövästä, paitsi kilpirauhanen. Huokaisu. Kilpirauhanen leikattaisiin mitä pikimmiten. Sitä seuraisi radiojodihoito, että kaikki kilpirauhasesta muistuttavakin saataisiin sädetettyä ja tuhottua, eikä syöpäsoluillekaan jäisi enää kasvualustaa. 

Leikkausaika tuli. Jätin pojan osastolle aamulla haikein mielin. Hän oli taas niin reipas. Sanoin, että tulen illalla katsomaan, kunhan annetaan lupa. Juniorilla tuli kova ikävä. Häntä pelotti. Niin minuakin.

Illalla soitettiin osastolta. Poika oli leikattu. Leikkaushaavoja oli jouduttu tekemään useampia kuin se tavanomainen yksi. Nuoren kilpirauhanen on repaleisempi kuin aikuisen ja kaikki näkyvä oli saatava pois. Se merkitsi siis lisää arpia hänen kauniiseen kaulaansa.Taisteluarpia.

Poika oli tarkoituksella jätetty yöksi heräämöön, koska kaula saattaisi turvota leikkauksen jäljiltä ja hengitys voisi olla pinteessä. Siellä valvonta olisi tehokkaampaa. Se kuulosti minusta turvalliselta. 

Menin katsomaan potilastamme. Sängyn pohjalla oli poikani ja koko kaulan verran paketoituna hurjiin siteisiin. Letkuja tuli sieltä ja täältä. Kaikki näytti ihan liian hurjalta. Nielaisin. Poikani isot, ruskeat silmät olivat tuskaisen näköiset. Miten sinä silti taas jaksat olla näin kärsivällinen...? Poika pihisi pienellä äänellä. Sanoin, että älä yritä puhua. Olen tässä hetken aikaa ja saat jatkaa uniasi. Äiti tulee aamulla osastolle puhumaan lääkärin kanssa. Silittelin kättä. Sitten toivotin hyvää yötä ja lähdin. Olisin itkenyt, jos vain olisi ollut kyyneleitä jäljellä.  Sielua riipi karmea olo. Oli syksyinen kylmä myös sisältäpäin.

Myös pitkä mies oli ehtinyt käymään katsomassa poikaa. Olivat antaneet siis tulla isäpuolenkin katsomaan, kun poika vain antoi luvan. Olihan hän hoitanut poikaa kuin omaansa 10 vuotta, mutta säännöt ovat aina säännöt joka paikassa. Mutta puhelimen päässä oli taas ollut hän, joka ei paikalle koskaan ehdi. Sen poika jo tiesikin.

Aamulla menin osastolle. Nuori poika aikuisten osastolla. Lääkäri kertoi, että pojan toinen äänihuuli oli halvaantunut leikkauksessa. Sitä voitaisiin yrittää saada kuntoon puheterapeutin avulla. Voitaisiin, tuloksesta ei voinut tietää. Muuten kaikki oli mennyt odotetusti, vaikka leikkaushaavoja oli tullut useampia. Nyt pitäisi odotella kolmisen viikkoa, että loppujenkin kilpirauhasen jäänteiden toiminta ajetaan alas ja aivolisäke alkaisi korjaamaan niitä toimintoja. Sitten voitaisiin antaa radiojodikapseli ja sen jälkeen voidaan aloittaa pysyvä thyroxinlääkitys.

Minun poikani kaunis ja kirkas ääni oli kadonnut. Mutta hän oli hengissä ja jäisi henkiin. 

Elelimme rauhassa kotielämää. Annoimme päivien kulua. Poika alkoi toipumaan leikkauksesta ja arkea sävyttivät hänen labrakäyntinsä. Juniori oli yhä enemmän ja enemmän veljessään kiinni, jos ei ollut pitkän miehen sylissä. Jälkeenpäin tajusin, että hän ei edes yrittänyt minun syliini. Raukka pieni näki, ettei äidin ympärillä ollut tilaa hellyydelle. Äiti kulki otsa kireänä, koko ihminen jännittyneenä kuin viulun kieli. Mutta pieni lapsi tarvii läheisyytensä ja osasi sen ottaa nilltä, kenellä sitä oli antaa.

Oli kulunut puolitoista viikkoa leikkauksesta. Poika oli hädin tuskin noussut sängystään pariin päivään. Koko ihminen oli hiipunut. Hän vain nukkui ja nukkui, ei noussut kunnolla sängystään, ei syönyt eikä juonut. Nyt ei näyttänyt hyvältä, ei sitten millään lailla. Soitin osastolle. Olin todella huolestunut. Osastolta tuli käsky lähteä välittömästi päivystykseen, jonka jälkeen voidaan siirtää osastolle. Pojan tila oli romahtanut ja nyt olisi päästävä heti sairaalaan. Sydämen täytyisi jaksaa lyödä.

Hädin tuskin sain pojan vaatetettua ja raahattua autoon. Hän nuokkui odotustilan tuolilla ja yritin tukea häntä jollain lailla samalla kun odotin, että joku tulisi ottamaan meidät lääkärin huoneeseen. Odotimme. Odotimme. Odotimme.... 

Kauhea paniikki alkoi nousemaan. Tämän pojan sydän lakkaisi kohta lyömästä ja me vain istuimme ja odotimme !

Yhtäkkiä ohi käveli lääkäri rivakoin askelin valkea takki lepattaen. Pysähdys. Hän kääntyi katsomaan minua. 

- Minä tunnen sinut ! Olet Veeran äiti !

- Ja minä tunnen sinut ! Raakel ! Auta meitä ! Auta Veeran veljeä !

Raakel oli tuttu keikkalääkäri lasten syöpäosastolta yliopistollisesta sairaalasta ja hän teki näköjään keskussairaaloihinkin töitä. Pelastava enkeli. 

Ja Raakel auttoi meitä. Poika siirtyi lastenosastolle. Pelastava enkeli, jota en tule koskaan unohtamaan. 

 

Kirosanoja autossa. Hakkasin käsillä rattiin. Saatanan saatana. Tuon pojan on jäätävä eloon. Muuten minäkin kuolen.

torstai, 28. syyskuu 2017

Sun särkyä anna mä en

Linnea%20rippi%20189.jpg

Kun pojan diagnoosi kerrottiin, alkoi soimaan päässäni tietty laulu. Se alkaa soimaan lähes joka kerta päässäni, kun katson tai häntä ajattelen.

-- Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon

   Sillä en sun särkyä anna mä en

   Niin katoavaa on voimat ihmisen,

  vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa

  Mutta en sun särkyä anna mä en --                                          (J.Kurkela)


Olin lyöty - taas. Olin uudelleen kanveesissa, kun oli lyöty odottamaton isku jostain takavasemmalta. En ollu varautunut, kun hädin tuskin olin haparoiden jaloillani edellisestä iskusta. Oli kulunut vasta vajaa neljä kuukautta isosiskon kuolemasta ja nyt lyödään uuden kerran lyötyä ja helvetin lujaa taas lyötiinkin. Nyt elämä oli päättänyt iskeä seuraavaan kallisarvoiseen aarteeseeni ; minun elämäni aurinkoon, minun hymypoikaani, minun alituisesti elämää pulppuavaan lapseeni. Enkä ollut ainoa ketä iskettiin. Iskettiin koko perhettä, isovanhempia, koko perhepiiriä, ystäviä....

Ei näin voi käydä. Ei voi tulla toista syöpälasta perheeseen, josta se ensimmäinenkin on kuollut. Ei vaan kertakaikkiaan voi...

Mutta kyllä voi. Elämä on sattumanvaraista. Elämässä ei ole tasavertaisuuden lakeja. Shit happens. Sille ei mitään voi. Vain sille voi, miten tästä edetään. Niin, miten tästäkin voi edetä...

Muutama päivä meni sulatellessa. Voimia ei ollut nimeksikään jäljellä tähän taistoon. Aivot löivät tyhjää ja päässä ei liikkunut mikään. Ei tuntunut yhtään miltään. Kuljin kotona kuin kone paikasta toiseen. Pojan kanssa ei puheltu vielä asiasta mitään. Annoin hänenkin sulatella rauhassa. En halunnut antaa valmista pakettia hänelle eteen, vaan nyt hänen oli myös itse ajateltava asia johonkin muotoon.

Juniorille sanoimme, että poika joutuu uuteen leikkaukseen. Emme tarkoituksella käyttäneet sanaa syöpä. Miten pieni ihminen voisi luottaa, että sama syöpä ei veisi veljeäkin, jos vei jo isosiskonkin. Ei hän olisi ekaluokkalaisena pystynyt erottamaan mikä on vaarallinen syöpä ja mikä mukamas vähemmän vaarallinen. Hänet pidettiin tietoisena asioista, mutta tarpeen tullen suojellen.

Poika oli miettinyt asioita. Hän halusi, että pelaamme avoimuuspolitiikkaa tarpeellisessa määrin. Hän ei pystyisi piilottelemaan tuleviakaan kaulan lisääntyviä leikkausarpia , joten piilottelu olisi turhaa. 

Kotiin tuli hurha nivaska papereita sairaalasta. Poika tutkittaisiin läpikotaisin, ettei kilpirauhassyöpä olisi levinnyt mihinkään laajemmin, mitä se harvemmin tekisi onneksi. Silti. Silti karmi odottaa kuvauksia, ultrakuvauksia ja verikokeiden tuloksia.

Kävelimme pojan kanssa sairaalan mäkeä alas taas kerran kohti yhtä kuvantamista. 

- Äiti

- No ?

- Mua pelottaa

Hiljaisuus. Nyt äiti sano oikeat sanat. Eikä mitään muuta kuin ne oikeat sanat.

- Minä tiedän sen. Mutta minä olen sinun kanssasi ihan joka paikassa, ihan niin kuin Veerankin kanssa. Minä en jätä sinua yksin. 

- Hyvä


Oikeat sanat. Sun särkyä anna mä en.



  • Tainasusanna

    Kahden syöpälapsen äiti.
    Elämän makuista mietintää elämästä.
    Edesmenneen bloggaaja Vergion28 äiti

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista