tiistai, 20. elokuu 2019

Sietokynnys

Miksi teit noin? Miksi et tehnyt näin? Minä olisin kyllä tehnyt erilailla. Seuraavan kerran voisit kyllä tehdä eri tavoin.

Miksi joku luulee olevansa oikeutettu puuttumaan toisen tekemiin ratkaisuihin, jotka on kuitenkin tehty täysissä järjissä ja sen hetkisin parhain tiedoin? Miksi joku luulee olevansa parempi ja taitavampi kuin joku toinen samanmoinen ihminen? Miksi toinen ei hyväksy toisen näkemyksellä tehtyjä ratkaisuja, jotka ovat periaatteessa ihan yhtä oikein kuin hänen omansa - vain ajateltu eri kantilta? Miksi joku toinen yrittää oikoa sanojani ja tunteitani, jotka minä itse olen sanonut ja tuntenut?

Kun on mennyt vanhempana ison mankelin läpi ja ollut hälytystilassa yötä päivää oman lapsensa takia, on vieteri venynyt äärimittaansa. Silloin on joustanut kaiken mahdollisen, sietänyt kaiken mahdollisen ja hyväksynyt kaiken mahdollisen, epämiellyttävänkin. Ei ollut omaa tahtoa, vaan joutuu sopeutumaan kaikkeen. Aivan kaikkeen. 

Ei ollut omaa yöunta, oli vain lapsen yöuni. Ei ollut nälkä, oli vain lapsen ruokahalu. Ei ollut omaa sänkyä, oli vain pääasia lapsen hyvä sairaalapeti. Ei ollut harrastuksia, oli vain lapsen viihtyminen. Ei ollut ystävien illanviettoja, oli vain lapsen seuranpito. Ei ollut mitään omaa, koska lapsi oli kalleinta maailmassa ja on valmis luopumaan aivan kaikesta sen vuoksi, että lapsella on kaikki hyvin. Kaiken sen tekee vanhempi rakkauden tähden.

Kun vihdoin saa elämänsä takaisin, saa myös sen luonteen ja ne ominaisuudet, mitkä jalostuivat tuon kaiken keskellä. Ei ole välttämättä enää se mukava, joustava, ystävällinen tyyppi kuten ennen. Jäljellä voi olla kriittinen, kärkevä, suorasuinen ja omia rajojaan puolustava ihmishirviö.

Omien oikeuksien, omien rajojen, oman yksityisyyden ja erityisesti omien ajatusten puolustaminen nousee uusiin sfääreihin. Minun ajatukset, minun tunteeni, minun sanani, minun päätökseni, minun tekoni.

Älä siis tule minulle sanomaan mikä on oikein, koska minäkin kunnioitan sinun tekojasi. 

 

 

 

keskiviikko, 7. elokuu 2019

Hyvä uni, paha uni

Uni auttaa. 

Näin olen sanonut lapsilleni aina ihan pienestä pitäen. Uni auttaa ja huomenna on parempi mieli. Äiti silittää uneen ja huomenna on takuulla parempi mieli, usko pois. 

Uni auttaa, hoki poikanikin pienen pienenä miehenalkuna, kun räkä vielä valui nenästä viimeisten itkujen jälkeen. Niin se uni auttoi aina minuakin.

 

Unessa tapaan Veeran usein. Hän tulee sanomaan, että sairaus on pois eikä hän kuolekaan. Oi ihanuus, mikä uutinen! Hänellä onkin kaikki siis ihan hyvin sittenkin ja elämä jatkuu. Ihmettelen kuitenkin aina unessa, miksi hän näyttää silti sairaalta. Hiukset ovat lyhyet ja silmänaluset ovat mustat. Mutta eihän se väliä ole; hän jää eloon ja elämä jatkuu. Ihanaa!

Sitten herään. Muistan unen tuoreeltaan. Veera onkin tervehtynyt ja jää eloon, niin lääkäritkin olivat sanoneet. 

Mutta ei jääkään. Veera on kuollut. Edelleen on kuollut ja pysyy kuolleena. 

Se ihana onnen tunne valahtaa kurkkua kuristavaksi, hirveäksi oloksi. Toivo oli - ja meni, jälleennäkemisen riemu myöskin. Suuri rakkaudentunne myrkyttyy rinnassani kitkeräksi oloksi, katkeruudeksi.

Makaan selälläni sängyssä. Itku kuristaa kurkkua. Paha olo rinnassa. On silti noustava, menetys taas liian tuoreena mielessä.

Paha olo on koko päivän. Se ei lähde, vaan se painaa rintaa koko päivän. Itkettää, suututtaa, eikä jaksa kenellekään sitä kertoa. 

Tulee ilta. Uni parantaa. Siihen on vaan uskottava. 

sunnuntai, 14. huhtikuu 2019

Bad hair day

Hiukset ovat huonosti. Kamalasti. Hirveästi. Ne eivät tottele. Ne eivät taivu. Ovat vielä väärän värisetkin.  Elämä loppuu - tässä ja nyt !

Juuri nyt en jaksaisi. Murrosikäinen juniori antaa parastaan. Elämänsä on parhaassa minä-vaiheessa. Minä, minä, minä, minä ja minun hiukset. Maailman kamalin asia. Maailman kaatava asia. 

Koko aamupäivä sitä samaa ; hiukset, hiukset, hiukset. Sama levy pyörii. Minä, minä ja minä.

Lähdemme ajamaan autolla. Sama levy soi edelleen. Hiukset ovat huonosti. Yritän kasata itseni olemaan aikuinen, vaikka mieleni tekisi karjaista niin, että auton lasit lentävät pihalle ja tulisi vihdoin hiljaista. Juuri nyt en vaan jaksaisi.

Sitten kerään kaikki äidin ja aikuisen rippeet itsestäni ja alan puhumaan. Kysyn juniorilta, että muistaako hän, kun hänen isosiskonsa oli kalju ja miten hän sai silitellä siskon paljasta päälakea ihmetellen ja kummastellen. Kerron siitä, että miltä minusta tuntui, kun hänen isosiskoltaan lähtivät kaikki hiukset päästä ja vielä kaksi kertaa. Kerroin, miten lupasin leikata omatkin hiukseni pois, jos se olisi hänen isosiskonsa oloaan helpottanut. Muistutin, miten iloitsimme aina siitä tummasta sängestä, mikä päähän ilmestyi pitkän odottelun jälkeen. Kerroin, että isosiskolle jäi upeat kulmat ja kauniit ripset onneksi jäljelle. 

Hiljaisuus. Juniori on aivan hiljaa. Hän ei ollut muistanut.

Kerroin millainen oli lasten syöpäosasto, jossa lähes kaikilla lapsilla oli kalju pää ja miten nopeasti asiaan kuitenkin tottui. Pipo- ja huivipäiset sinnikkäät soturit tai sitten rohkean kaljupäiset. 

Hiljaisuus. Edelleen hiljaisuus.

Kerroin miten kaunis hänen isosiskonsa oli kaljupäisenäkin. Kaunis kuin nukke. Kerroin miten kaunis ihminen voi olla ilman hiuksiakin. 

Sanoin, että tämän vuoksi en jaksa enkä halua kuunnella. Olen nähnyt paljon, liikaa. En pidä hiusten kanssa hössötystä turhamaisena, mutta tämän vuoksi olen erittäin huono yleisö huonojen hiuspäivien vuodatuksille. Kerroin, että olen onnellinen, että minulla on niin upea lapsi kuin juniori on - hiuksilla tai ilman.

Hiljaisuus. Kilometrejä kului. 

Aihe oli loppuunkäsitelty. Loppuelämäksi.

 

tiistai, 26. helmikuu 2019

Koet kaiken vielä vahvuutena

Koet kaiken vielä vahvuutena. Näin oli tokaistu kohtalotoverille, jonka lasta hoidetiin samalla osastolla kuin isosiskoa. Hänen lapsellaan taudin kuva oli hyvin synkkä. 

Irvokas lause, mitä maistelimme moneen kertaan ja monesta eri näkökulmasta. Erittäin irvokas lause heittää lasten syöpäosastolla elävälle äidille, joka pelkäsi lapsensa hengen puolesta. Aloimme yteistuumin vihaamaan lausetta. Halveksimme sitä, syljimme sen päälle. Törkeää, loukkaavaa, tyhmää. Näin me sen tuomitsimme. Lause siirrettiin muiden irvokkaiden lohdutuslauseiden joukkoon. Sen oli sanonut ihminen, joka ei meidän mielestämme tiennyt tästä maanpäälisestä helvetistä yhtään mitään.

Kului vuosia. Lause kummitteli päässäni. Mitä ihmettä sen sanoja oli halunnut kertoa ? 

Sitten tuli päivä, jolloin ymmärsin. Lause oli jalostunut päässäni ja kohdannut sen merkityksen. Siis se vihattu lause, mille nauroimme ja itkimme vuorotellen. Se irvokas lause kääntyi elämässäni nurinniskoin.

Koen vahvuutena sen, miten elän eläämäni nykyään. Vahvuutena elää, elää täysillä. Se elämä, mitä minulla on tässä ja nyt, koen ja elän hyvin vahvasti . Nautin hetkistä, joita minulle on annettu ja ihmisistä , joita on tielleni siunaantunut. Nautin auringonnoususta ja -laskusta, nautin yöstä ja tähtitaivaasta.

Minulle tuli vahvuutta elää elämä siinä mittapuussa, kuin se luultavasti täytyy elää. Olisinko muuten vain luistellut kaiken läpi ja jättänyt kaiken kauniin ja tärkeän huomaamatta ? 

Vaikka minulta jotain niin kaunista vietiin, elän siitä huolimatta elämääni rikkaana, kiitollisena, nöyränä, ei itsestäänselvyytenä. Minä opin kerrasta.


tiistai, 19. helmikuu 2019

Peilikuva

Juniori kasvaa. Kaunis nuori neito kasvaa silmiemme edessä. Ihana, kaunis, lahjakas, elämänriemuinen. Ja isosiskonsa peilikuva.

Ilmeet, eleet, olemus. Niin häntä itseään, kuitenkin kuin isosisko. Sama älykäs nokkeluus. Sama huumorintaju. Sama loogisuus. Samanlainen tarkka nuori nainen, joka haluaa pitää itsensä siistinä ja huoliteltuna. Samanlainen nuori nainen, joka sisustaa huoneensa samanlaiseksi kuin isosisko. Tahtomattaan, koska hän on hän.

Talvitakki päällä, karvareunahuppu päässä. En erottaisi kumpi takin alla on. Sama kävelytyylikin vielä. Tunnen sekuntin murto-osan pakahduttavaa jälleennäkemisen riemua, kunnes tajuan. Hän on juniori. Ikävä viiltämään sydänalaan.

Miten äitinä voi ollakaan niin onnellinen ja surullinen yhtä aikaa ? 

Silti hän on niin oma itsensä, luonnollisesti. Hän ei ole korvike. Hän on juuri se, ketä rakastamme hänenä itsenään. Hän vain muistuttaa sitä, kenet menetimme.