Olen tuntenut niin suurta epäreiluuden raivoa. Olen tuntenut niin sokaisevaa raivoa elämää ja koko maailmankaikkeutta kohtaan, että päässäni sumeni. Raivon veri kohisi päässäni; olin valmis hajoittamaan kaiken maan tasalle jättämättä kiveä kiven päälle. 

Raivo uuvutti minut täydellisesti. Raivo kaikkea määrittelemätöntä kohtaan. Aamusta iltaan raivoa ja raivoa aivan kaikkea kohtaan. En tuntenut armoa raivoltani. Minä olin oikeutettu raivoamaan. 

Raivosin typerille kliseille. Raivosin ymmärtämättömyydelle. Raivosin turhalle valittamiselle. Raivosin itsekeskeisyydelle. Raivosin niille,ketkä minut hylkäsivät.Raivosin vajaavaisen perheeni vuoksi. Raivosin omalle kohtalolleni. 

Olen vihdoin päässyt raivon yli. Vältän kaikin tavoin raivoa, koska se uuvuttaa minut täydellisesti ja siitä palautuminen kestää kauan. Olen oppinut olemaan reagoimatta raivon nostaessa päätään.

Sitten tuli raivo. Se alkoi sängyn pohjalta uhkaavan hiljaa, mutta tasaisesti se kehkeytyi suuremmaksi ja suuremmaksi räjähtääkseen tuhansiksi raivon hirmumyrskyiksi ympärilleen. Oikeutettu raivo epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Oikeutettu raivo nuoruuden ihanien vuosien vuoksi. Oikeutettu raivo menetetyn terveyden vuoksi. Oikeutettu raivo tulevaisuuden murskaantumisen vuoksi.

Raivo minua kohtaan. En uskaltanut kääntää selkääni isosiskolle, koska olin aivan varma, että hän lyö minua ruokailusta jääneellä haarukalla selkään. Olin valmiina ottamaan kiinni lentäviä esineitä, joita heiteltäisiin minua kohtaan. Mutta ei, mitään ei kuitenkaan lennellyt kuin kiperät sanat ja kirosanat. Se raivo ja murina, mitä sängynpohjalta kuului, sai olemaan varpaillaan ja olemaan puolustuskannalla. 

Muutama päivä sairaalahuoneessa asui huonekaverina tiivistunnelmainen raivo. Sitten se muutti pois. Sitten tuli taas hiljaisuus.