Heräsin viime kesänä takaisin elämään. Aivan yhtäkkiä. BLING. Maailmaan tuli värit ja ympärilleni äänet. Aivan kuin olisin tullut suurensuuresta saippuakuplasta ulos.Tasan neljä vuotta isosiskon poismenon jälkeen maailma aukesi uudelleen.

Onkohan se aika ohjelmoitu ihmisen omaksi parhaaksi, että vasta neljän vuoden päästä pystyt ja jaksat ajatella suurta surua ja menetystä jo selvästi suurempina palasina kuin aikaisemmin. Onko ihmiseen luotu neljäksi vuodeksi jokin maaginen suojamekanismi, jonka jälkeen hän kestää asiat todellisina, kokonaisuuksina, vähemmän ihoa raapien ja sielua repien...?

Isosisko heräsi. Avasi silmät yllättäen kirkkaina ja katseli hiljaa huonetta numero kuusi. Katseli sairaalanvalkoisia, kalvakoita seiniä. Neutraaleja verhoja, jotka eivät aiheuta mitään ihailuja kuosillaan, mutta eivät myöskään inhon puistatuksia. Käsidesi tuoksuu. Meidän tuleva parfyymimme.

Katse minuun. Katse äitiin, jonka pitäisi pystyä selvittämään kaikki. Äiti, joka on aina ratkaissut lapsensa pulmat ja johon on voinut turvata. Kaikkivoipa äiti on apua anovan katseen alla. 

Älä, lapseni, kysy mitään. Tätä en pysty hoitamaan. Olen yhtä avuton kuin sinäkin. Tulevaisuudesta tiedän yhtä paljon kuin sinäkin. Sinä luotat minuun kuin peruskallioon ja minä luotan sinuun, että parannut. En vaan voi sanoa ääneen sinulle, rakas lapseni, että olen yhtä avuton juuri nyt kuin sinäkin. 

Kerään itseni. Kerään voimani. Kerään olemukseni ja katson sinuun. Itsevarma äiti. Vakuutan sinut. Paras näyttelijäsuoritukseni ikinä sydän tuskasta itkien.