Vuosi 2014 alkoi suurin toivein. Kyllä se elämä tästä sitten pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

Alkuvuodesta meidät saavutti suruviesti, kun pitkän miehen ja minun koulukaveri menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään. Samassa kylässä varttuneina ja samaa kyläkoulua käyneinä kaikki olivat poikkeuksetta kavereita keskenään. Niin oli hänkin kaikkien tuntema ihana ja iloinen ihminen. Kolahti lujaa. Suru täytti sydämen. Olemmeko oikeasti jo sen ikäisiä, että kuolo korjaa jo ikätovereitammekin ...?

Kevään aikana kävi selväksi, että lasten syöpäosastolta rakas tyttö oli vääjäämättä menossa kohti loppuaan. Soturi Reunanen joutui suuresta sisustaan huolimatta antamaan periksi sairaudelleen, joka oli iskenyt liian lujaa uusiksi kaiken hyvän jälkeen. Kävin katsomassa Soturia vielä huhtikuussa. Hän kuoli toukokuun lopussa. Kesäkuun alussa istuin kirkossa todistamassa, miten kohtuuttomalta näyttää 7-vuotiaan arkku. 

Tämän perään menehtyi osastolta toinen samanikäinen poika. Sama sairaus kuin isolla siskolla, mutta loppu oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja kaunis. Tässä kohtaa loppuivat jo sanat.

Sitten kuoli pitkän miehen läheinen sukulaistäti myöskin pitkälliseen sairauteen. Taas katsoin vierestä toisen surua itsekin surullisena osaamatta sanoa niitä oikeita sanoja.Istuin jälleen hautajaisissa.

Parin viikon päästä kuoli tärkeä ja erityisen merkityksellinen ystäväni moottoripyöräonnettomuudessa. Kesä oli kauneimmillaan ja minä kävelin koiran kanssa peltotietä ja huusin tuskaani. Nyt sattui ja lujaa. Hautajaisiin en pystynyt menemään, haudalle kylläkin.

Seuraavassa kuussa menehtyi odottamatta pitkän miehen sukulaismies, läheinen ja merkityksellinen hänkin. Saatoimme hänetkin viimeiselle matkalle. Surin vainajaa ja surin pitkää miestä, koska näin miten hän hiljeni hiljenemistään. 

Heinäkuun lopulla sanoin pitkälle miehelle, että nyt tiedän mitä tarkoittaa kun takki on tyhjä. Se oli niin tyhjä, etten tiennyt enää miten sen täyttäisi. Niin se oli hänelläkin.

Sittten sain kutsun kaveriporukan mökkireissulle elokuussa. Kieltäydyin, En jaksanut, enkä jaksanut olla kiva enkä ainakaan hauska. Sain muualta kuulla olevani rasittava näiden kaikkien juttujeni kanssa. Oltiin suorastaan "vittuuntuneita touhuihini". Niin, hauska ihminen ei ollut enää hauskaa seuraa. Hän on ilonpilaaja

Koko vuoden yksi ystävyyssuhteeni oli rakoillut rajusti. En pystynyt enää kovinkaan hyvin antamaan empatiaa elämän tavallisille takaiskuille, jotka tarvitsevat vain tavallista arjensietokykyä. Tämä jäyti ajatuksissani. Miksi ? Miksi minun täytyy venyä tai olla empaattinen, kun en jaksa ihan juuri nyt ? Miksi muut ystävät antoivat minun kärsivällisesti olla juuri sellainen mölli kuin olin ? Enhän ollut enää se sama ihminen kuin ennen olin ollut. Lapseni oli kuollut. Minä sain olla epäsosiaalinen törppö, joka yritti alkaa pikkuhiljaa yhteiskuntakelpoiseksi taas askel askeleelta. Minulta ei vaan voinut vaatia juuri sitä samaa kuin ennen, koska ihan yksinkertaisesti en ollut enää se sama ihminen kuin ennen. 

Koko vuoden kehoni oli antanut  merkkejä, että kohta pamahtaa jostain ja lujaa. Pamahti sitten selästä ja lujaa. Kaksi välilevyä ilmoitteli huonosta tolastaan erittäin voimaakkaasti. Selkäsäryt olivat alkaneet heti tammikuussa 2011, kun isosisko sai diagnoosin. Asialle ei näyttänyt tulevan vieläkään loppua, vaan säryt jatkuivat entistä kovempina. Alituinen särky alkoi pikkuhiljaa menemään korvien väliin. Tämän lisäksi kun molemmissa lonkissa oli limapussitulehdus ja sen lisäksi iskias, niin postin noutaminen laatikosta ilman kivun aiheuttamia kyyneleitä olisi ollut juhlapäivä. Lääkärin mukaan olisin ollut vieläkin huonommassa kunnossa, jos en aina olisi ollut ahkera liikuja. Säryt siivittivät elämää läpi vuoden.

Ihana naislääkäri oli pyytänyt minut tutkimuspedille makamaan ja käänteli jalkojani sinne tänne.

- Katsoin tietojasi.

- Jaha

- Sinulle on tapahtunut aika paljon.

-  No juu on kyllä.

Jalka laskettiin alas. Pysähdys. Katse minuun.

- Miten sinä oikeasti jaksat?

Hiljaisuus. Keräsin itseäni. Nieleskelin. Älä helvetti soikoon kysy miten minä jaksan! Jos minä nyt alan itkemään, niin siitä ei tule loppua.

- No juuri niin hyvin kuin kahden syöpälapsen jälkeen vaan voi jaksaa. Minut on nyt saatava kuntoon. 

Lääkäri jatkoi puhumista. Sanoi, että jos mieli jaksaa, niin keho ei ja toisinpäin. Minulla oli keho antamassa periksi, mutta tästä ei ollut suunta kuin ylöspäin.

Syksyllä oli edessä vielä iso urakka : Ammattikorkeakoulun lopputyö. Opinnot, jotka olivat jääneet puoleen väliin isosiskon sairastuttua. Opinnot, jotka melkein hautasin isosiskon myötä samaan hautaan. Veisin opinnot vaikka hartiavoimin loppuun,koska enää vain opinnäytetyö puuttui. Tämä oli minun unelmani. Opinnot olivat minun tavoitteeni parempaan työuraan. Luovuttaisinko kaiken noin vain...? No en todellakaan !

Lopputyö edistyi hitaasti, mutta varmasti.Oli muutama käynti vielä koululla, lopputyön julkaisulupa ja tutkinnon anominen. Vuoden viimeisenä päivänä 2014 minusta tuli metsätalousinsinööri. Ai saakeli soikoon, tuntui ihan äärettömän hyvältä !

Avasin kuohuviinipullon ja täytin lasini. Odotin illan rakkaita vieraita, monia lasien kilistyksiä ja vuotta 2015. 

Selvisin hengissä vuodesta 2014.