Koti on turvapaikka. Ovi on lukossa, kukaan ei pääse tunkeilemaan sisään ilman lupaani. Minun ikioma turvapaikkani. Lepään, kerään voimia, kerään ajatuksia. Nuolen haavani. Oma kammioni, mihin sulkeudun juuri silloin, kun en jaksa.

Kodista melkein tuli se paikka, mistä en olisi enää halunnut lähteä ovesta ulos. En olisi halunnut nähdä ketään, enkä käydä missään. Kaikki tuntui ylivoimaisen vaikealta. Oli vaikeaa ylipäätään edes ajatella  liikkuvansa sohvalta keittiöön tai takaisin.

Sitten sanoin taikasanat : Haluan taas koiran.

Sain Eikan, kiltin ja pelokkaan ihanuuden. Ensin kävelimme yhdessä kymmenen metriä, kohta jo kaksikymmentä.  Seuraavalla viikolla sata metriä. Lukemattomia silityksiä ja rapsutuksia, hymyilyä, hoitamista. Helpotusta oloon. Terapiakoira.

Kotiin oli ihana palata. Isosisko oli onnellinen. Oma sänky, oma huone, muutama päivä kotona. Omat sisarukset, omat tavarat,oma rauha. Hän hallitsi taas hetken itse elämäänsä.

Opettelin lääkkeiden annostelua dosettiin ja monia uusia asioita. Olin alituisesti valmiina soittamaan osastolle tai valmiina lähtemään viemään isosiskoa sinne. Olimme palanneet ison lapsen kanssa takaisin pikkulapsiaikaan ja alituiseen hoitamiseen. Elimme matkakassi pakattuna, että jos....

Kieltoja oli paljon. Minusta tuli se ilkeä poliisi, joka tiedusteli mahdollisten vierailijoiden tartuntatautitilannetta tai mahdollista herkistymistä niille. Minä olin se käsidesivartija, joka tarjosi ennen takkihenkaria käsidesiä kaikille. Miten se saattoikaan olla joillekin niin vaikeaa ymmärtää, että periaatteessa täysin vastustuskyvytön syöpäpotilas voi menehtyä harmittomalta tuntuvaan pikkuflunssaan ...? Minusta tuli epämiellyttävä ihminen, joka vain suojeli lastaan.

Sitten kodista tuli vankila.