Poika oli tutkittu ja kuvattu läpikotaisin. Koko muu keho oli puhtaana syövästä, paitsi kilpirauhanen. Huokaisu. Kilpirauhanen leikattaisiin mitä pikimmiten. Sitä seuraisi radiojodihoito, että kaikki kilpirauhasesta muistuttavakin saataisiin sädetettyä ja tuhottua, eikä syöpäsoluillekaan jäisi enää kasvualustaa. 

Leikkausaika tuli. Jätin pojan osastolle aamulla haikein mielin. Hän oli taas niin reipas. Sanoin, että tulen illalla katsomaan, kunhan annetaan lupa. Juniorilla tuli kova ikävä. Häntä pelotti. Niin minuakin.

Illalla soitettiin osastolta. Poika oli leikattu. Leikkaushaavoja oli jouduttu tekemään useampia kuin se tavanomainen yksi. Nuoren kilpirauhanen on repaleisempi kuin aikuisen ja kaikki näkyvä oli saatava pois. Se merkitsi siis lisää arpia hänen kauniiseen kaulaansa.Taisteluarpia.

Poika oli tarkoituksella jätetty yöksi heräämöön, koska kaula saattaisi turvota leikkauksen jäljiltä ja hengitys voisi olla pinteessä. Siellä valvonta olisi tehokkaampaa. Se kuulosti minusta turvalliselta. 

Menin katsomaan potilastamme. Sängyn pohjalla oli poikani ja koko kaulan verran paketoituna hurjiin siteisiin. Letkuja tuli sieltä ja täältä. Kaikki näytti ihan liian hurjalta. Nielaisin. Poikani isot, ruskeat silmät olivat tuskaisen näköiset. Miten sinä silti taas jaksat olla näin kärsivällinen...? Poika pihisi pienellä äänellä. Sanoin, että älä yritä puhua. Olen tässä hetken aikaa ja saat jatkaa uniasi. Äiti tulee aamulla osastolle puhumaan lääkärin kanssa. Silittelin kättä. Sitten toivotin hyvää yötä ja lähdin. Olisin itkenyt, jos vain olisi ollut kyyneleitä jäljellä.  Sielua riipi karmea olo. Oli syksyinen kylmä myös sisältäpäin.

Myös pitkä mies oli ehtinyt käymään katsomassa poikaa. Olivat antaneet siis tulla isäpuolenkin katsomaan, kun poika vain antoi luvan. Olihan hän hoitanut poikaa kuin omaansa 10 vuotta, mutta säännöt ovat aina säännöt joka paikassa. Mutta puhelimen päässä oli taas ollut hän, joka ei paikalle koskaan ehdi. Sen poika jo tiesikin.

Aamulla menin osastolle. Nuori poika aikuisten osastolla. Lääkäri kertoi, että pojan toinen äänihuuli oli halvaantunut leikkauksessa. Sitä voitaisiin yrittää saada kuntoon puheterapeutin avulla. Voitaisiin, tuloksesta ei voinut tietää. Muuten kaikki oli mennyt odotetusti, vaikka leikkaushaavoja oli tullut useampia. Nyt pitäisi odotella kolmisen viikkoa, että loppujenkin kilpirauhasen jäänteiden toiminta ajetaan alas ja aivolisäke alkaisi korjaamaan niitä toimintoja. Sitten voitaisiin antaa radiojodikapseli ja sen jälkeen voidaan aloittaa pysyvä thyroxinlääkitys.

Minun poikani kaunis ja kirkas ääni oli kadonnut. Mutta hän oli hengissä ja jäisi henkiin. 

Elelimme rauhassa kotielämää. Annoimme päivien kulua. Poika alkoi toipumaan leikkauksesta ja arkea sävyttivät hänen labrakäyntinsä. Juniori oli yhä enemmän ja enemmän veljessään kiinni, jos ei ollut pitkän miehen sylissä. Jälkeenpäin tajusin, että hän ei edes yrittänyt minun syliini. Raukka pieni näki, ettei äidin ympärillä ollut tilaa hellyydelle. Äiti kulki otsa kireänä, koko ihminen jännittyneenä kuin viulun kieli. Mutta pieni lapsi tarvii läheisyytensä ja osasi sen ottaa nilltä, kenellä sitä oli antaa.

Oli kulunut puolitoista viikkoa leikkauksesta. Poika oli hädin tuskin noussut sängystään pariin päivään. Koko ihminen oli hiipunut. Hän vain nukkui ja nukkui, ei noussut kunnolla sängystään, ei syönyt eikä juonut. Nyt ei näyttänyt hyvältä, ei sitten millään lailla. Soitin osastolle. Olin todella huolestunut. Osastolta tuli käsky lähteä välittömästi päivystykseen, jonka jälkeen voidaan siirtää osastolle. Pojan tila oli romahtanut ja nyt olisi päästävä heti sairaalaan. Sydämen täytyisi jaksaa lyödä.

Hädin tuskin sain pojan vaatetettua ja raahattua autoon. Hän nuokkui odotustilan tuolilla ja yritin tukea häntä jollain lailla samalla kun odotin, että joku tulisi ottamaan meidät lääkärin huoneeseen. Odotimme. Odotimme. Odotimme.... 

Kauhea paniikki alkoi nousemaan. Tämän pojan sydän lakkaisi kohta lyömästä ja me vain istuimme ja odotimme !

Yhtäkkiä ohi käveli lääkäri rivakoin askelin valkea takki lepattaen. Pysähdys. Hän kääntyi katsomaan minua. 

- Minä tunnen sinut ! Olet Veeran äiti !

- Ja minä tunnen sinut ! Raakel ! Auta meitä ! Auta Veeran veljeä !

Raakel oli tuttu keikkalääkäri lasten syöpäosastolta yliopistollisesta sairaalasta ja hän teki näköjään keskussairaaloihinkin töitä. Pelastava enkeli. 

Ja Raakel auttoi meitä. Poika siirtyi lastenosastolle. Pelastava enkeli, jota en tule koskaan unohtamaan. 

 

Kirosanoja autossa. Hakkasin käsillä rattiin. Saatanan saatana. Tuon pojan on jäätävä eloon. Muuten minäkin kuolen.