Löysin töissä kaarnasydämen. Ykskaks se pilkisti kaiken kuorihakkeen keskeltä. Otin sen varovasti käteeni. Alkoi hymyilyttää. Tämä on joku merkki. Pakko olla. Elämä järjestyy, elämä alkaa näyttää parempaa puoltaan. Onhan sen merkki kädessäni juuri nyt. 

Meillä on uusperhe. Tai oli.

Minä ja pitkämies vanhempina. Tasaisen, vakaan arjen luojat. Samat arvot, samat tavat,sama kasvatustyyli, toisen arvostus ja kunnioitus, emme saa riitaa aikaiseksi. 

Isosisko, omanlaisensa taiteilija, älykkö, herkkä, vetäytyjä. 

Poika, hassu mölyäjä, ihanan rakastettava, maailman helpoin lapsi.

Juniori, maailman onnellisin lapsi, kätevä emäntä, koko perheen rakkauden kohde.

Isosisko sai leukemiadiagnoosin tammikuussa 2011. Heinäkuussa 2012 häntä ei enää ollut. Luulin, että kaikki loppui siihen. Ei, siitä kaikki vasta alkoi. Taistelu takaisin elämän reunaan kiinni.