​

En tiedä kuinka monta erävoittoa lapseni syöpä minusta otti. Kyllä ihmisen täytyy olla joko hullu tai tyhmä, että sieltä kanveesista nousee aina vain ylös ja ottaa taas hetken päästä turpaansa ja kunnolla. 

Helpompaa olisi ehkä ollut maassa lyötynä. Ihmisen luonto on kuitenkin omanlaisensa. Sieltä yrittää nousta ylös. Minä olen aina noussut, enkä osannut vieläkään luovuttaa. Halusin nostaa kasvoni ylös kohti valoa. Silmät umpeen lyötyinä, veri nenästä roiskuen, kylkeäni pidellen, ontuen. 

Minun taistelun jäljet eivät näy, mutta ne tuntuvat. Tulee ihminen, joka sanoo, että olenpas minä hyvin selvinnyt. Hyvin ...? Jos jokaisen sisäisen arpeni saisin ihoani koristamaan, olisin kauttaaltaan arpieni raiskaama ihminen. Riittäisikö se vakuuttamaan, että siitä ei selviä "hyvin" ?

 

Syöpä sai kunnollisen erävoiton. Isosisko lamaantui sängynpohjalle, antoi periksi. Ei puhunut, ei hymyillyt, ei oikein vastaillutkaan mitään, ei syönyt, vain joi. Veti peiton korville ja vaipui omaan maailmaansa. Sitä jatkui päivän, toisen, kolmannenkin. Viikon päästä aloin todella huolestua. En saanut hänestä otetta. 

Hän oli niin kovasti yrittänyt kestää syövän. Hän oli mukisematta ollut sytostaattihoidoissa ja veritankkauksissa, yrittänyt reippaasti viihtyä parhaalla mahdollisella tavalla. Paranemisen odottelu kasvatti motivaatiota olla ja huolehtia itsestään. Matka oli usean vuoden pituinen ja hän oli päättänyt kestää sen. 

Tuli uuden vuoden vaihde. Katselin osaston parvekkeelta kaupungin ilotulitusta ja join jonkun tarjoilemaa kuohuviiniä. Kohtalotoverin äiti itki vieressä. Isosisko nukkui. Korkkasin salakuljetetun konjakin, kiitos anopin.

Minä sain joten kuten kerättyä luuni ykköshuoneen nojatuolissa. Pää löi tyhjää. Mitä nyt ? Mitä me teemme nyt ? Mitä tapahtuu ? Voitammeko me tämän vihollisen ? Eihän meille voi tätä tapahtua ? Tämä on kuin pahaa unta. Odottelua, odottelua, mitä seuraavaksi. 

Edessä tulisi olemaan entistä rankemmat sytostaattihoidot. Edessä olisi myös kantasolusiirto - se ainoa toivo kunnon parantumisesta. Ennusteet tippuivat puoleen. Kuulin sieluni syövereissä sen kolinan, kun ennusteprosentit tippuivat huonompiin lukemiin. 

Sitten minulle soitti hätääntynyt nuori neiti ja itki puhelimessa. Isosisko oli hänelle kertonut riistävänsä henkensä, koska ei jaksa enää uudestaan entistä rajumpia hoitoja, hän luovuttaisi ja pääsisi helpommalla. Juoksin kahvihuoneesta kengät mutkissa lipsuen potilashuoneeseen, kiskaisin ovet kolinalla auki, repäisin rajulla vedolla peiton isosiskon päältä ja huusin ! Huusin hirveällä raivolla hänelle ! Minä olin häntä yli yhdeksän kuukautta kantanut sisälläni, 14 äärettömän pitkää tuntia synnyttänyt ja rakkaudella hoitanut ; hänellä ei olisi mitään oikeutta poistua täältä noin vain yks kaks ! Isosiskolla ei olisi mitään oikeutta tappaa minun lastani ! Ei hän joutuisi olemaan yksin tässä riepotuksessa, minä en häntä jättäisi yksin ! Etkö muista kenen lapsi olet ! Raivon vallassa olin valmis laittamaan koko huoneen pirstaleiksi...

Isosiskon katse oli äärettömän pelästynyt. Ensimmäistä kertaa näin hänen silmissään pelon minun raivoani kohtaan. Mutta minä olin tosissani. Siitä ei ollut mitään epäilystä. Meillä olisi vain uusi polku kuljettavanamme.

Päätös jäi silti hänelle.16-vuotiaalle.